E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Jutelma osuustoimintakauden esiajoilta
Kirj.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.
Oikeastaanhan tämä mauton kirja kuvailee ainoastaan minua itseäni,sitä sisintä minussa, sitä, jonka minä haluaisin, ja jota koetankieltää ihmisten edessä, kuten Pietari kielsi Mestarinsa. Vahinko vaan,että meikäläinen, tämän Jussi Purasen jälkeläinen ei siinä isänsäperussa, siinä jussi-puraisuudessakaan ole enää muuta kuin mitätön,väljähtynyt jäte.
Sillä siinä oikeassa, alkuperäisessä Jussi Purasessa oli jotain, mitäei ole kaikissa. Hänen ulkonaisesta puolestansa saanee lukijakäsityksen, kun mainitsen, että siinä suhteessa olisi hänen nimeksensäsopinut hänen ulko-olemustansa kuvaavana Jussi Pullinen — toistenmielestä myös Pakarainen. Hän oli tanakkatekoinen, niska oli luja,jäykkä, ja pää, jonka takaraivo oli maailman lujarakenteisinta tekoa,oli aikamoinen murikka, pyöreähkö, niin, hänen pääksensä kohtalaisensäännöllinenkin, ei suhteettoman iso. Nenääkin oli kotitarpeeksi, eiliiaksi, ja kaksi riviä lujia, tanakoita hampaita julisti metsän luomaatervettä, lujaa, jos kohta omituista sisua.
Ja juuri tämän henkisen puolensa, tämän lujan sisunsa johdosta olihänen nimenänsäkin kaikista ulkonaisista ominaisuuksista huolimattakuvaava nimi Jussi Puranen. Se nimi oli koko hänen henki-ihmisensäulkonainen symbooli, vertauskuva. Se ilmitoi ja kertoi, että hänenhenkensä oli voimallisinta, väärentämätöntä eripuraisuuden ja yleensäkaiken puraisuuden henkeä, ja juuri näitä hänen henkisiäominaisuuksiansa yritetään tässä nyt heikoin voimin kuvata.
Mutta ennenkuin siihen tehtävään ryhdymme, teemme selkoa hänen suku- jasyntyperästänsä, niistä olosuhteista, joissa hän kehittyi ja jotkahänen sisäisen ihmisensä loivat. Ainoastaan niiden valossa voidaanhäntä täysin ymmärtää.
Jotkut entisen ajan eläjät olivat saapuneet Rämekorven synkilleperukoille. Sinne he kotiutuivat. Ne olivat saapuneet sinne kutenihmiskunnan orpolapset, semmoiset, joilla ei ole tunnettua isää, eiäitiä, vaan ovat saaneet kuritta kasvaa. Jo pienestä lähtien olivat hekeskenänsä tapelleet, riitautuneet, eronneet toisistansa, karkoutuneetsiten maailman kylmimmille tuvannurkille, kovaosaisimpien synkilleperukoille, imeneet jo lapsuusajan riidoistansa epäluulon siemenet jaidut vereensä, hävinneet jo osaksi ihmiskunnan kirkonkirjoistakin,joutuneet eripuraisuutensa johdosta toisten jalkoihin, ylenannetuidenasemaan ja niin oli osa, toinen toisensa tulosta tietämättä,karkoutunut myöskin Rämekorven synkille perukoille. Siellä alkoivat hekasvattaa sukua, jonka nykyaikaisena edustajana isännöi kertomuksemmeJussi Puranen.
Se Rämekorpi oli pohjaltansa synkkää, ja se oli syvää saloa, pettävääsuota ja lujaa korpea. Lujasti se piti kaikesta kiinni ennenkuin antoi.Salakavalana väjyi sen suon kylmässä sydämessä halla. Mihinhän vainveitsensä pisti, leipää siitä leikataksensa, aina oli siinä kivileipään leivottuna ja siihen sitä aina veitsensä iski. Ja sinne osuivatnyt Puraset, olivat ilmaantuneet sinne yksitellen, toisiansatuntematta, näkemättä, keskinäisinä vihollisina.
Ne olivat asuneet siellä korven synkeydessä, kuin yksin, ollen siisvailla lähimäisen apua, pakotettuina turvautumaan aina omaan itseensä.Rämekorven luonto, sen salakavala kylmyys alkoi kehittää heidänveressänsä piilevää epäluuloa.
Ja niin olivat heihin kehittyneet metsäihmisen voimalliset vaistot,jotka kulkivat perintönä polvesta polveen. Kaikkialla