Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.
Juko Pynninen, tämän kirjan noin kolmivuotias sankari, oli äitinsälemmikkipoika. Siksipä olikin hän saanut jo kaksivuotiaana hylätä mekonja pukeutua miesten tavoin housuihin ja alkaa opetella miesväentietoisia eleitä.
Ja äiti puolestaan oli häneen kiintynyt niin, että ei ollut raaskinutvieroittaa häntä rinnasta, vaikka tämä kolmivuotias kansalainen oli joulkonaisilta eleiltänsä usein täysmies. Ainoastaan mairittelemalla olise häntä houkutellut tottelemaan sen verran, kuin oli aivanvälttämätöntä, kuten joskus pesemään silmänsä, tai syömään itsensäkylläiseksi. Ei siis ihme jos Jukosta olikin kehittynyt tanakka miehenalku, jolla oli miltei kaikissa asioissa oma pää ja itsenäisetajatukset ja joka osasi jo itse valvoa oikeuksiansa.
Varsinkin rinnasta vieroittaminen oli äidille ollut vaikea tehtävä.Joskus oli hän sitä yrittänyt, mutta silloin oli Juko aina nostanutsemmoisen itkun ja porun, että äidin oli tullut sääli. Hyvitellen jasovitellen oli hän silloin aina alistunut ja voitokkaana, hiemanvihaisena, miehekkäästi puhahdeilen oli poika silloin aina työntänytpörröisen päänsä äidin rintaa vasten ja vedellyt lihavilla huulillansamaitoa täysin, voitokkain siemauksin.
Hänellä oli Kepu-niminen veli, joka oli jo vuotta vanhempi kuin hän.Aluksi oli se ollut äidin hemmotteluiden johdosta hänellemustasukkainen ja kostanutkin, kun vain äidin silmä ei sitä nähnyt:joskus oli nipistänyt, joskus souvattanut niin rajusti että pulleapoika oli pyörinyt kätkyessä sen laidasta laitaan, kuin puolikkolaivassa myrskysäällä, ruvennut parkumaan ja siten kutsunut äidinapuun. Mutta vähitellen oli Kepukin viisastunut, huomannut ettätuollaisesta Jukon hemmotteluista oli hyötyä hänellekin, jos kohta eivälittömästi: Äidin päivät näet menivät noissa hemmotteluissa niintarkkaan, että sillä ei ollut aikaa pitää häntä kurissa, joten siishänkin sai rauhassa kehittää luontaisia taipumuksiansa. Sattuipa joskusvielä niinkin, että hän koetti kiinnittää äidin mielen ja rakkaudenyksinomaan sen lemmikkipoikaan Jukoon. Kerrankin, kun hän oli särkenytkahvikupin, pisti hän Jukoa terävällä tikulla, toivossa että serupeaisi siitä huutamaan ja siten kiinnittäisi äidin ajatuksetrauhottelupuuhiin. Eikä hän tullutkaan siinä väärin laskeneeksi.
Niin olivat veljekset siis saaneet kehittyä vapaasti, kuten luonnonihmisen tuleekin. Ainoastaan ympäristön yhteinen vaikutus oli jossainmäärin vaikuttanut heihin kasvattavasti ja tavallaan siis ehkäissytaivan vapaata kehitystä. Niinpä oli heihin jo pienestä pitäenimeytyneet miesten miehekkäät eleet, joita he olivat alati nähneet janiiden sangen koristelemattomat, usein aivan voimakkaat puheenparret jaerikoissanat. Ne olivat imeytyneet heihin niin, että tuntuivat heistäaivan luonnollisilta ja siten oli varsinkin Jukosta kehittynytkansalainen, jolla nuoresta iästänsä huolimatta oli jo kaikkiaikamiehen eleet ja puhetavat. Varsinkin tämä nuorempi veli, JukoPynninen, oli osottanut niiden oppimisessa suurta lahjakkuutta jasynnynnäistä taipumusta: pönäkkänä, kädet housuntaskuissa, viisaan jamiehekkään näköisenä seisoksi tämä tanakka pojannaskali usein jatarkasteli ihmisten puuhia ja pani mieleensä miesten eleitä japuhetapoja.
* * * * *
Mutta ryhdymme nyt asiaa käsittelemään, tarkastamaan miestä, joka olisuuri jo pienenä.
Vihdoinkin oli äiti pa