Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Selma Anttila
WSOY, Porvoo, 1909.
Saima oli väikkyvä, iloinen kaupungin neito, poimutteli tukkaansapalmikoilla ja kähertimillä, jotta se laveana ja liehuvana ympäröihänen valkeita kasvojaan ja varjosti mustia silmiä.
— Oo, kuinka tämä elämä väliin on ihanaa! huudahti hän hypähdellensiroissa kengissään loivia portaita alas monikerroksisestakivimuurista. Koko hänen olentonsa oli soma ja hyvin hoidettu, hieno,hilpeä ja pehmoinen.
— Ei laisinkaan — ei tämä elämä ole sinne päinkään kuin sen pitäisiolla, puhui hän vanhalle ystävälleen, koulun johtajattarelle, jokaarvokkaasti säilytti kasvoillaan äidillisen hymyn suosikkinsakaikissa tuulissa.
— Ei ole! huudahti Saima vielä varmemmin kadulle päästyään. —Minä tahtoisin päästä täältä pois sellaiseen paikkaan, missäsaisi reuhtoa ja laulaa ja huutaa ja kuulla kaiun vastaavansuloisia haukkumasanoja, missä saisi uida rauhassa taivasalla jaauringossa, kiikkua aalloilla ja puiden oksilla, kiivetä kukkuloilleja nähdä kauas! Vaan sellaista paikkaa ei ole minun laisellenikaupunginnukelle!
Saiman iloisuus oli mennyt. Mustat silmät samentuivat, sirot kengätkapsuttelivat laimeasti kivistä käytävää ja pehmeät hartiat painuivatkumarruksiin.
— Elämä ei ole ollenkaan hauskaa. Se on pelkkiä kovia katuja jakuumuutta, pistävää aurinkoa ja inhottavaa pölyä. Huh, mennään kotiin!
Seuralainen kohautti olkapäitään. Mentiin kotiin.
— Etkö sinä tiedä yhtään paikkaa, minne minä voisin mennä? Sanopian, sinä Vanha Viisas! Saiman jalka heilui nelistävää tahtia jaitse hän lojui mukavassa leposohvassa, silkkinen patja selän takana.
— Oo, minua kyllästyttää, kyllästyttää niin surkeasti. Minä ikävöintäältä pois joka hiuksellani! Minä antaisin koko kaupungin vaipuamaan rakoon, jos sillä voisin ostaa itselleni jossakin suloisensopukan!
— Kunpa olisin varma, että tuota halua riittäisi edes niin kauan,että siihen sopukkaan ennättäisit, vaikkei sinne olisi päivänkäänmatkaa, niin sanoisin minne voisit mennä, puhui Vanha Viisas.
— Oi, sano, sano sukkelaan. Tai, älä sano. Minä haalin kampsunikasaan ja lähden, lähden suoraa päätä. Saima hypähti pystyynmukavasta asennostaan.
— Miina, Fiina, Liisa, Kaisa, kaikki tytöt hoi! huuteli hän. Olisiluullut heitä olevan puoli tusinaa. Fiina vain tuli naurussa suin.
— Kyllä tuo neiti osaa. Antaa minulle koko allakan nimet joka päivä.
Neiti pyöri kiireenä hänen kintereillään ja yhdessä he väänsivätlaatikot ja vaatekomerot mullin mallin ja latoivat vaatteet koppaan.
— Nyt sinä, Fiina, menet hakemaan hevosen. No, Vanha Viisas, olenvalmis!
— Tuulihattu! Ei tänään enää kaupungin rannasta pääse. Voisit mennäjunalla.
— Huh! En minä mene junalla. Eikö veneellä pääsisi?
— Jaa, veneellä voit päästä. Tästä meidän kärjestä sivuuttaa eräslaiva, joka menee sinnepäin ja ottaahan se selällä veneestä. Muttase on vaivaloista. Ennen sinuna menisin vasta huomenna, puhui VanhaViisas.
— En minä mene huomenna. Minä menen nyt juuri tällä minuutilla. Sinäja Fiina tulette soutamaan. Kas, nyt on hevonen alhaalla. Tartuhankopan korvaan. Hei!
Alas mentiin ja vene saatiin rannasta, josta ennenkin oliselälle saatettu. Vene keinui hiukan ja Saima heilutti sitävallattomuuksissaan.
— Sano nyt, minne