Kirj.
Arvid Mörne
Tekijän luvalla suomentanut
Uuno Kailas
Helsingissä,Holger Schildtin kustannusosakeyhtiö,1926.
Gullkonan selällä
Vrakö
Uni
Kristoffer ja Henrika
Renata
Jäähyväiset
Epilogi
1.
— Pidä suunta valkoista kiviristiä kohti!
— Mikä on saaren nimi?
— Sama kuin selän: Gullkrona. [Gullkrona = Kultakruunu.]
— Gullkrona?
— Niin, se kuuluu omituiselta. Miten selittäisit sellaisen nimityksen?
— Selittäisin! Mitäpä hyödyttäisi nyhtää selityksin hajalle kaikkeakaunista?
— Luulen, että nimen on aiheuttanut jokin kirjoitusvirhe, joka — —
— Sinä olet sietämätön paikannimenjohtoinesi. Minä sanon Gullkronanselkä ja iloitsen siitä. Etkö voi kuulla, että nimi laulaa? Etkö voinähdä, että se loistaa?
— En, kautta Jupiterin, sitä en voi, etkä sinäkään, Kolumbus.
Vuoden pisin päivä alkoi vähitellen iltaantua. Luoteinen oli perätimasentunut. Se puhalsi suoraan peränpuolelta, mutta jaksoi töintuskin täyttää puoliksi katetun purren korkeita purjeita, jotka olitiukoitettu kummallekin laidalle. Vanaveden kohiseva laahus jäiperäsimen taakse suurin, välkkyvin kuplin ja mastonhuippuun sidotunjuhannuslehvän vihreä kuva murtuili aaltojen mutkikkaissa kuvastimissasuojanpuolella.
Tummasilmäinen, solakka ylioppilas, joka totteli toverinimeä Kolumbus,retkotti peräsimen varressa musta tukka otsalle valuneena ja sääretojennettuina yli laidan. Ruskettuneet jalat olivat isonpurjeenjalusnuoralla ja kastuivat aaltoihin purren kallistuessa. Hänenriitakumppaninsa, juris studiosus jo runsaasti toista vuosikymmentäja toverien kesken Pykäläksi nimitetty, seisoi tähystämässä kannellamaston edessä. Se työ olikin hänen mieluisinta askarteluaan. Hännäytti hiukan liikaa lukeneelta ja hajamieliseltä sarvisankaisinesilmälaseineen, mutta itseasiassa hän oli mestari tähyämään etäisiäkivirasteja ja vilkkuvaloja ja erottamaan väijyviä salakareja.
— Laskemmeko lahteen?
Pykälä ei vastannut.
— Onko tämä Gullkronan valkama?
Pykälä pysyi itsepintaisesti vaiti.
— Tiukalle isonpurjeen jalusnuora, komensi hän tuimasti. Pidä kiirettä,piru soikoon!
Valkoinen pursi liukui hitaasti leveään lahteen.
Pykälä laski ankkurin.
Pienet, poikamaiset uneksijankasvot pistivät esiin kajuutanovesta.
— Missä olemme?
— Voiko se kiinnostaa Klopstockia?
— Olin kuulevinani ketjujen kitinää.
— Häiritsikö se filosoofia?
— Missä olemme, kysyn minä!
— Lukekoon hän rauhassa Wertheriään! »Und Lotte sah gegen Himmel undauf mich; ich sah ihr Auge thränenvoll, sie legte ihre Hand auf diemeinige, und sagte: Klopstock!»
— Olet inhottava, Kolumbus!
— Olen tuskastunut Pykälään.
— Ja purat sisuasi muihin.
— Kestä se tyynesti, kultaseni! Olemme Gullkronan valkamassa ja nyt mejuomme! Avaa muutamia punssipulloja, hae esiin sokeria ja sitruunia,herätä Kevätesikko ja käske hänen sekoittaa kelpo malja! Ja katsotarkoin, miten hän menettelee, niin opit ke