E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Kulkijan kertomus
Kirj.
Suomennos Helsingin Kaiulle
Helsingissä,Helsingin Kaiku,1910
Helsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö.
1.
Meri oli eilen peilikirkas ja peilikirkas se on tänäänkin. Saarenyllä lepää lämpöinen syyskesä — kuinka onkin lauhaa ja lämpöistä!— mutta aurinkoa ei näy.
Siitä on monta vuotta kun olin näin rauhassa, ehkä kaksi- taikolmekymmentä vuotta, ehkä oli se jossain edellisessä elämässä. Muttakerran ennen, mietin minä, lienen tätä rauhaa maistanut, koskapa käyntäällä hyräillen ja olen ihastuksissani ja huomaan joka kiven jakorren ja ne näyttävät huomaavan minut. Olemme tuttuja.
Kävellessäni ruohottunutta polkua metsän läpi vapisuttaa sydäntäniylimaailmallinen riemu. Muistan Kaspianmeren itärannalta paikan,missä kerran seisoin. Siellä oli samanlaista kuin täällä, ja merioli tyyni, raskas ja raudanharmaa kuten nytkin. Kävelin metsän läpi,aloin liikuttua kyyneliin saakka ja olin hurmaantunut, puhelin kokoajan: Taivaan Jumala, minun piti siis palata tänne!
Ikäänkuin olisin siellä ennen ollut.
Mutta niinpä lienenkin sinne ennen tullut toisesta ajasta ja toisestamaasta, missä metsä ja polut olivat samat. Lienen ollut kukkametsässä tai akasiapuussa asuva kuoriainen.
Ja nyt olen tullut tänne. Lintuna olen tainnut lentää pitkän tien.Tai olen saattanut olla siemen hedelmässä, jonka Persian kauppias onlähettänyt…
Nytpä olen poissa kaupungin melusta ja ahdingosta ja sanomalehdistäja ihmisistä, olen paennut niitä kaikkia, sillä minua kutsui taasenmaaseutu ja yksinäisyys, josta olen kotoisin. Saatpa nähdä ettäkaikki käy hyvin! ajattelen minä ja toivon parasta. Voi, olenhan minäennenkin näin paennut ja taas palannut kaupunkiin. Ja jälleen paennut.
Mutta nyt olen lujasti päättänyt saavuttaa rauhan hinnasta mistähyvänsä. Olen toistaiseksi majoittunut erääseen mökkiin täällä javanha Gunhild on emäntäni.
Siellä täällä havumetsässä on pihlajia kypsine korallimarjoineen,raskaina terttuina pudottavat ne nyt marjansa maan kamaralle. Nekorjaavat itse satonsa ja kylvävät itsensä jälleen, uskomattomanpaljon ne tuhlaavat joka ainoa vuosi; yhdessä puussa laskenyli kolmesataa terttua. Ja mäkilöillä ylt'ympäri näkyy vieläitsepintaisia kukkia, jotka eivät ensinkään aijo kuolla, vaikkaniiden aika itse asiassa onkin lopussa.
Mutta lopussahan on vanhan Gunhildinkin aika, ja kuoleekos hänsitten! Hän hommailee aivan kuin ei kuolema yhtään häntä liikuttaisi.Kun kalastajat makailevat ja oleilevat alhaalla rannassa, tervaavatrysiään tai maalaavat veneitään, menee vanha Gunhild heidän luoksensasilmät ummessa, mutta mielessä mitä viekkaimmat kaupan teko vehkeet.
Mitä makrilli tänään maksaa? kysyy hän.
Saman kuin eilenkin, kuuluu vastaus.
Pitäkää sitten minun puolestani.
Gunhild kääntyy kotiin.
Mutta kalastajat tietävät liian hyvin, ettei Gunhild ole vainmenevinään pois, hän on ennen mennyt tuvalleen asti taakseenkatsomatta.
Hoi siellä! huutavat he siksi hänelle, olkoon menneeksi seitsemänmakrillia puoleen tusinaan, kun on kerran vanha ostaja.
Silloin ostaa Gunhild kalaa…
Vaatenuorilla riippuu punaisia liivejä ja sinisiä paitoja ja kauheanpaksuja alusvaatteita; saaren elossa olevat vanhat vaimot o