Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Marja Salmela
WSOY, Porvoo, 1918.
I. Kodin ulottuvilla.
II. Maailmalla.
III. Myrskyn noustessa.
1.
Leuto tuulenhenki keinutteli kepeästi paraillaan heilimöivää ruista,hipaisi kesäpukuisia pellonpientareita, pujottelihe läpi valkoisinaankukkivien pihlajien ja liiteli yli pappilan suuren, vanhan puutarhansieltäkin keräten liepeisiinsä kesän voimakkainta tuoksua. Sitä sesitten karisteli ympärilleen kuin sanoakseen jokaiselle: iloitse janauti, kesä on kauneimmillaan!
Rovasti pysähtyi astunnassaan, nojasi keppiinsä ja katsoi ympärilleen.Tien toiselta puolelta tuntui mäntymetsän tuoksu, toisella lainehtivatkukkareunaiset pellot. Läheisen veräjän kohdalla oli joukko vieläkukassaan olevia pihlajia. "Morsiusneidoiksi" oli rovastilla tapananimittää niitä. Itse "morsian" oli pappilan puutarhan ainoa,sinipunertavien sisartensa keskelle kohoutunut valkoinen syreeni.Kun se aukaisi täyteläiset kukkaterttunsa, oli se todella kuinmorsian. Silmä katsoi sitä katsomistaan saamatta siitä kyllikseen.Oli kuin kesän koko ihanuus olisi hivellyt katsetta sen häikäisevässävalkeudessa.
Tyytyväinen hymy nousi väreilemään rovastin lempeillä kasvoilla.Hän oikaisi kepillään pientä, maahan painunutta metsätähteä samallakuin toisella hätisteli hyttysiä luotaan, tasaisesti ja hiljaa kuinmahdollisimman vähän häiritäkseen heidän kesäiloaan. Sitten hänuudelleen katseli ympärilleen nauttivasti tyytyväisenä kuin herkuillanälkäänsä asetteleva lapsi. Tukassa hänellä jo oli paljon harmaitahaivenia kasvoissa vielä enemmän vuosien sinne uurtamia ryppyjä.Monta kymmentä kertaa hän jo oli seurannut tätä luonnon puhkeamistakeväästä kesäksi. Mutta aina se vaikutti hänen sisimpäänsä samallavastustamattomalla voimalla. Sielu eli mukana luonnon heräämisessä.Mitä silloin merkitsivät pään harmahtavat haivenet?
— Ai, ai, joko minä nyt taas!… Rovasti havahtui kuin unesta jaalkoi astua keputella männikön toiselle puolelle, missä uusi riihi olikohoamassa pellon laitaan. Pari miestä paitahihasillaan ja otsa hiessäoli nostamassa seinää.
— Taitaa tulla kuuma, liiaksikin, puheli rovasti tervehdittyään. —Ei ole työ hauskaa huonolla säällä, mutta ei ole helppo helteessäkäänkirvestä heilutella.
— Eihän se sen puolesta. — Toinen miehistä pyyhkäisi otsaansa. —
Mutta tehtävä on. Mitenkäpä meikäläinen muuten tulisi toimeen!
Toinenkin miehistä lakkasi tasoittelemasta hirrenkylkeä. — Olisi vähäntarvis rahaa. Juhannuskin on tulossa, sanoi hän harvakseen.
Rovastin käsi tapaili kohta kukkaroa housuntaskusta. — Vai rahaa. Nokuinka paljon?
— Jos nyt kaksikymmentä.
— Tai kaksikymmentäviisi — ehdotteli rovasti. — Parempi päällekuin vaille, eikö niin? — Hän oli jo vetämässä seteleitä kukkarosta,kun ote katkesi kesken. Oli ehkä ollut varomatonta ehdottaa lisääkin.Tämä Koskinen oli vähän heikko luonteeltaan ja juhlat oli tulossa.Mutta olihan hän jo oikeastaan jättänyt juopottelun, oli liittynytraittiusseuraankin.
Setelit nousivat kukkarosta ja painuivat Koskisen kurotettuun käteen.— Jos tähellisen hankittuasi jää tähdettä, niin ostathan vaikkavehnästä lapsillesi, tuli isällisesti. — Ja Kustille myös, muista,Kustille myös. Sellaisia lapsia ei saa hyleksiä. Elämä on heillemuut