Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders
Kirj.
Maiju Lassila
1911.
Äiti oli jo selittänyt hänelle asian perinpohjin, antanutkaksikymmenviisipennisen ja neuvonut miten on puhuttava kauppiaalle. Nyttoisti hän vielä neuvonsa: Antaen pienen läkkituopin neuvoi hän:
—Sano kauppiaalle, jotta: Äiti käski ostaa tähän viidellä pennilläsiirappia, jotta saa keittää soppaa… Muistatko sinä nyt?
—Muistan, tokasi kahdeksanvuotias rehvakka poika. Äiti pani josoppakattilan tulelle ja lisäsi:
—Eläkä viivy kauvan … ja eläkä poikkea tieltä minnekään, jotta se
Immosen vihainen härkä ei puske… Kule suoraa tietä eläkä kierrä sieltä
Immosen karjahakoja myöten!
—Ei toki! lupasi Otto aivan ylvästelevällä äänellä ja aikoikin jolähteä. Mutta silloin tuntui taas hiukan koskevan oikean jalankantapäähän, jonka hän oli eilen polkenut lasinsiruseen. Hän muisti nyttuon pikku haavan, nosti kantapäänsä koholle ja tarkasti kipeän paikan.
Ja silloin hänen päähänsä pisti taas liikata sitä. Melkein yhdelläjalalla nilkuttaen hän avitteli itsensä penkin luo, liikkasi niin ettäoikean jalan varvas tuskin koski lattiaan, istahti ja puristeli tuotamitätöntä naarmua, saadakseen siitä tipankaan verta.
Mutta ei se tahtonut onnistua. Vihdoin heittikin hän koko puuhan,otti pienen läkkituopin, johon piti siirappia ostaa, ja lähti. Ovenluona, mennessään, hän vielä peräsi asiaansa, katsellenkaksikymmenviisipennistä:
—Äiti! Viidellä pennilläkö minä sitte ostan siirappia?
—Viidellä!
—Entäs mitäs minä niillä loppurahoilla teen? tokasi poikarehvana vielä.
—No tuo ne takaisin! tuskastui jo äiti, sysäsi Ottoa niskasta jasanoi:—Ja ala nyt jo mennä siitä… Eläkä viivy kauvan … eläkä menesillä Immosen härällä pusketuttamaan itseäsi.
—Puskeeko se? tiedusti Otto vielä eteisestä käsin. Äiti hoputtirauhotellen:
—Eikä puske, kun et itse mene pusketuttamaan! Ja kovemmalla,käskevämmällä äänellä hän lopuksi jo miltei äkäili:
—Ja ala nyt siunata siinä itseäsi ja mennä ja kule tiellä siivolla niinkuin muutkin hyvät lapset kulkevat… Eläkä läikytä siirappia tielle!
—E-en! ylvästeli Otto ja lähti. Juoksujalkaa porhalsi hän alasrappusista. Ensin hän aikoi mennä portin kautta, mutta sitte päättikinkoettaa, pääsisikö hän porraslautaa myöten ensin vauhtia juostenhyppäämään aidan yli. Se ei onnistunut, vaikka hän koetti kahdesti.Siksipä hän avasikin portin, meni siitä, sulki portin ja lähti iloisestiastelemaan, viskoen pikkuista läkkituoppiaan kuten palloa. Joskus hänhypähtikin, tuoppia kiinni ottaessansa.
Mutta hänen lähdettyänsä ryhtyi äiti, Eevastiina, puuhailemaan aamiaistamiehellensä: Ensin hän tarkasti päivän kulusta, joko aamiaisaika piantulee: Sitä tarkatessansa hän kumartui hieman pikku akkunan edessä,katsoi niin tarkasti, että veti silmiä suuriksi avatessansa otsanahkansakureille, sai selvän ajan kulusta ja hääräili nyt keittopuuhissansa.Aamusella oli hänen miehensä, Antti Juhana, ollut työhön lähtiessänsähuonolla tuulella: oli pahastunut kahvin liiallisesta menosta. Kahvitolivat lopussa. Hänen piti ottaa puheeksi niiden osto, ja nyt hän olipäättänyt lauhduttaa sitä varten miehensä luonnon keittämälläaamiaiseksi makeaa siirappisoppaa. Itseksensä hän arveli hartaastihuokaillen:
—Ei tuosta joutavasta riida