Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Eino Leino
1913.
[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]
»Se laulu, se vierailta mailt' oli tullut,
miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.»
Wildenbruch.
1.
Pitkin erästä Köpenhaminan puistokäytävää kulki mies ja nainentoistensa käsikynkässä. He keskustelivat niin vilkkaasti, että he eivätnäyttäneet ohikulkijoita huomaavan ollenkaan.
Mies jo noin neljänkymmenen korvissa. Nainen jonkun verran nuorempihäntä.
Välillä he vaikenivat kuin hengähtääkseen. Kuin tullakseenvakuutetuiksi, että tämä ei ollut unta, vaan totta, että he elivättodellakin, että he kaksi tässä kävelivät todellakin!
Pysähtyivät, vaihtoivat syvän silmäyksen ja puristivat lujasti kädestätoisiaan.
—Eikö totta? kuiskasi mies. Olemmehan me kaksi onnelliset?
Nainen ei vastannut mitään. Hymyili vain suullaan ja silmillään sekäpuserti vielä kerran ja vieläkin kovemmin hänen kättään.
Sitten he jälleen hoipertelivat eteenpäin.
He olivat hulluja rakkaudesta. Elämän onni ja tämä lämmin syyshämäräoli heidät täydellisesti juovuttanut.
Heidän nimensä oli Johannes ja Liisa.
Kolme vuotta jo oli kestänyt heidän rakkautensa.
Kolme pitkää vuotta, jotka he olivat viettäneet melkeinpuustavillisesti kahden kesken. Olleet aina yksissä, yötä päivää,lakkaamatta, sekunnista sekuntiin ja minuutista minuuttiin, ilman työn,toverien, seura-elämän tai toimeentulon asettamien velvollisuuksienhäiritsevää keskeytystä.
Niinkuin vain matkoilla ja niinkuin vain ulkomailla on mahdollista.
Juuri siitä he nyt juttelivat.
—Emmekä me sittenkään ole saaneet kylläksi toisistamme, virkahti Liisaleikillisesti.
—Emme saaneet sadatta osaa siitä, mitä me tahdomme toisistamme,kuiskasi Johannes tulisesti. Emme tuhannetta siitä, mitä me tahdommeantaa ja sanoa toisillemme.
—Luuletko, että koskaan saamme toisemme kokonaan?
—Minä olen sinun omasi kokonaan.
—Mutta luuletko että koskaan voimme tyhjentää toisillemme rajattomanrakkautemme ja riutumuksemme?
Tuntui kummastakin kuin ei iankaikkisuus riittäisi siihen.
Tuota samaa he olivat taukoamatta toisilleen kolme vuotta vakuuttaneet.
Eivätkä he vieläkään olleet saaneet siitä kylläkseen.
Kukaan ei heidän mielestään koskaan ollut ollut niin onnellinen kuinhe. Eikä kukaan, ei missään maassa eikä missään aikakaudessa ketäänniin rakastanut.
Olivathan he tutkineet yhdessä kaikki entisyyden suuret rakkaustarinat.
Se olikin ollut heidän ainoa työnsä näiden kolmen vuoden aikana.
Työnsä teattereissa, konserteissa ja museoissa. Mutta ennen kaikkeakotona, pitkinä iltoina, yksitoikkoisissa hotellihuoneissa, jolloinheidän kummankaan ei ollut tehnyt mieli mennä ulos ja jolloin he olivatlukeneet ja lausuneet ääneen toisilleen.
He näkivät vain rakkautta, he lukivat vain rakkautta. Mikään muu eiheidän mieltään koko maailmassa kiinnittänyt.
Tarujen syvyyteen he olivat menneet. Etsineet historian ja legendainhämärästä esille jokaisen, jonka sanottiin rakastaneen toista ihmist