E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Santeri Alkio
Vaasassa, 1911.
Sanomalehti Osuuskunta Ilkka r.l.
Yhdeksännentoista vuosisadan 60-luvulla ei Suhjalan kylässä olevaanTeerelän taloon päässyt parempaa tietä kuin karjaportin kautta. Ja jossattui olemaan sateinen sää, kun piti talossa käydä, oli parhainta joportilla suoria housunlahkeet saapasvarsien suojaan, silläkarjatarhassa vajosi arveluttavan syvälle lokaan. Kun vihdoin olipäässyt keskipihalle, missä oli kovempi alusta, sopi ruveta pyyhkimäänsaappaitaan olkitukolla ja tarkastamaan taloa.
Asuinrivi seisoi vastapäätä porttia, laadultaan tuota aikuisempaasuomalaista mallia, sittenkuin savupirtit ovat jo maamme pohjoisemmissaosissa käytännöstä kadonneet. Rakennuksessa oli kummassakin päässä isosuoja, joista toinen asuintupa ja toinen niin kutsuttu suutupa, elikäytännöllisemmässä merkityksessä pitohuone; keskellä oli porstua,johon portailta tultiin, ja tämän vastaisella puolella kamari.Tupa-rakennuksella, samoin kuin useilla ulkohuoneillakin olituohi-katto, jossa päällimäisenä makasivat paksut malat ja kivet,tehden vastarintaa tuulelle, joka aina tahtoi mukaansa repiä ja raastaatuohensirpaleita. Sadetta vastaan ei maloilla ja kivillä ollut mitäänsanomista, sillä se olisi ollut tuohien asia; mutta ne olivat jo vanhatja rikkinäiset, joten vesi sai esteettömästi tippua lävistä jahalkeamista välikaton multaan.
Ulkorakennuksia oli koko joukko ja jokainen suoja rakennettu ihantoisista riippumattomaksi tahi erilleen, joten oli saatu kartanoonmelkoinen määrä kapeita solia ja huonekujia, erittäin käytännöllisiälasten piilosilla-oloa varten. Muuten sopi lasten, jos vaan uskalsivat,pistäytyä piiloon huoneisiinkin, sillä niihin oli aivan helppo pääsy,koska useat olivat ovettomina, ja niissäkin, joissa ovi sattui olemaan,oli se tavallisesti rempallaan, eikä sopinut kiinni. Tunkio olikeskellä pihaa ja näytti aikovan venyä aina tuvan rappusiin saakka.
* * * * *
Kevät oli taistelunsa talven kanssa taistellut ja oli voittanut.
Etelä-Pohjanmaan tasangoilla aaltoili viheriäinen tähkämeri, ja tiet,jotka vielä joku viikko sitten viruivat liassa ja loassa, pölisivät nytkuin myllärin takki.
Heluntaipyhät olivat kulumassa ja kukin vietti juhlaa omalla tavallaan,pääpiirteissä kuitenkin seuraten paikkakunnan yleisiä tapoja.
Kolmantena heluntaipäivänä aikaisin aamulla hääri Teerelänkarjatarhassa kaksi tyttöä; molemmat lypsivät lehmiä ja hyräilivät.
"Menetkö kisalle [tanssiin], Maija?" kysyi toinen tytöistä, noustessaanylös lypsämästä ja kaataen maidon erääseen suurempaan astiaan.
Tyttö joka puhui, oli soma, ennemmin pitkä kuin lyhyt, vereväntuore,kirkassilmäinen; keltaisen ruskeat hiukset roikkuivat pitkinäpalmikkoina aina vyötäisiä alemmaksi. Pukuna punaraitainen hame, tummaliivi, valkeat paidanhihat ja pieksut.
Tämä oli Teerelän tytär Johanna.
"Olen aikonut mennä, naapurin Kaisa ja Helvi tulevat myös. Tulethansinäkin Johanna?" Tämä oli nuori, naurava palvelustyttö.
"Enpähän tiedä — kukapa tuolla minusta välittäneekään".
Johanna oli istunut toista lehmää lypsämään ja puski päätänsä senkupeesen.
"Sinustako välittänee, oh hoh! — Älä puhu tuollaisia Johanna".
"En tule; olen päättänyt tästälähin pysyä semmoisista kotona