E-text prepared by Tapio Riikonen
Laulutarina
Muinais-ranskasta suomentanut
Eino Palola
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Oy,1918.
Kaikkina aikoina, niin kauas kuin meidän tietomme ihmissuvun vaiheistaja kohtaloista ulottuvat, ovat ihmiset mielihalulla kuulleet satujaja tarinoita kerrottavan ja lauluja laulettavan. Tuolla voimakkaalla,kirkastetulla elämällä, mikä satuun tai tarinaan keskittyy, olkoon sesitten kuviteltua tai todellista, on ollut sama elähyttävä vaikutuskaikkina aikoina — ja jo varhain on pyritty myöskin huolittelemaankerrottavan muotoa kauniiseen asuun, — jo aikaisin huomataan erotus"huonosti ja hyvin sanotun" välillä. Se, joka osaa miellyttävimmin,sievimmin ja havainnollisimmin kertoa, se saa myöskin runsaimmankuulijakunnan ja suurimman maineen. Kertominen, kirjaileminen kehittyyvähitellen taiteeksi, sitä korkeammaksi ja tietoisemmaksi, mitäylemmällä kulttuuriasteella esittäjä ja yleisö ovat.
Kaikkien euroopalaisten kansojen kirjallisuuden ensimäiset tuotteetovat säilyneet meille runomuodossa, ja ne on useimmiten esitettykinlaulamalla. Ne ovat paraasta päästä eepillisiä, kuten saksalaistenjylhä Hildebrandslied ja ranskalaisten mahtava Chanson de Roland(Roland-laulu). Runous näyttää siis olleen taidemuotona aikaisemmintunnustettu kuin suorasanainen kertomus; esim. Ranskassa tämä pääseepinnalle vasta XlV:llä vuosisadalla, jolloin vanhoja eepoksia alettiinuudelleen kertoa proosamuodossa.
Varsinkin keskiaika on meistä kuin suuri tarukammio täynnä mitäihmeellisimpiä kertomuksia ja tarinoita. Ja etenkin on Ranska sekeskus, mihin nuo kertoelmat lopulta kokoontuvat saavuttaakseenmuodollisen ja sisällyksellisen viimeistelynsä huipun ja levitäkseensieltä taas muualle, enimmiten Saksaan ja Italiaan, uusina käännöksinäja muodostelmina.
Ranskassa tapaamme ensin nuo komeat, kansalliset eepokset, joidenetunenässä kohoaa mahtava Roland-laulu, — komeudessa ja jylhyydessä,rakenteen järkkymättömässä tyyneydessä ja sankarikuvien suurenmoisessahahmoittelussa antamatta paljoakaan perää itse Homeroksen lauluille.Kuulemme kumman tarinan Kaarle Suuren pyhiinvaellusmatkasta(Le pélerinage de Charlemagne) merkillisine urotekoinensa javoimanäytteineen, joita koko Konstantinopolikin, ihmeitten kaupunki,suuresti hämmästeli. Ludvigin kruunaus (Le couronnement de Louis),Cambrain Raoul, Narbonnen Aimeri XII:lta vuosisadalta j.n.e.kertovat kaikki eläneiden tai kuviteltujen sankarien suurtöistä jataisteluista. Läpi kaiken uhkuu sankarillinen henki, loistava kunnianja maineen palvelus, jonka rinnalla muu on tyhjää ja turhaa.
Mutta noin XII:lla vuosisadalla alkaa innostus historiallisiinaiheisiin, sotiin ja taisteluihin vähetä. Toisenlaiset aiheet pyrkivätesille. Sotaisen sankarin aika on mennyt, rakkauden sankari astuusijaan. Nyt tulevat muotiin nuo vanhat brittiläiset tarut, jotka elivätBretagnessa ja Cornwallissa: Kuningas Artus pyöreän pöydänritareineen, merkillinen taikuri Merlin, keijukaiset ja hengettäretastuvat näyttämölle. Varsinkin ne tarinat, jotka jollakin laillaliittyivät kertomuksiin Artus-kuninkaasta, saavuttivat tavattomanmenestyksen, eikä muutamien niiden viehätys ole vielä nytkäänhaihtunut, siitä suosiosta päättäen, missä esim. kertomuksetTristanista ja Isoldesta ja Parsifalista ovat pysyneet aina meidänpäiviimme saakka.
Ne kertovat merkillisistä seikkailuista ja urotöistä, mielen jaloudestaja tapojen hienoudesta, onnellisesta tai onnettomasta rakkaudesta,suurista meristä ja mainioista kansoista. Niiden ihanteena ei