Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirja yksinkertaisista ihmisistä
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1910.
Aakusti ja Emma seisoivat rinnatusten ihan kuin tuomiotaan odottaenkirkkoherran kansliassa.
Maallisen sielukotelonsa pulleudessa istui kirkkoherra keinutuolissasitä hiljaa edestakaisin nytkytellen ja huulet pitkällä imienviimeisiä haikuja sikaarinpätkästä. Paksu hän oli, kovin paksu.Naaman lihakset roikkuivat velttoina aivan kuin olisivat päässeetyläreunastaan paikoittain irti. Vatsa lyllyi kauniisti tuolinnytkähdyksien mukaan. Tämä hänen ruumiinsa esiintyvin puoli alkoiheti kaulan alta. Ensin se tasaisesti roikkui rintaluita vastaan,teki sitten pienen kuopan, mutta alapäässä se levitti itsensä täyteenvoimaansa ja laskeutui lopulta levolle harillaan olevien reisienpäälle.
— Vai niin, vai niin, sanoi kirkkoherra, vai vallan naimisiin?
Aakusti rykäisi, vilkaisi saappaisiinsa, jotka hänen tamineissaanolivat se ainoa kohta, mikä ei ollut tullut tarkan pyyhkimisen jaharjaamisen esineeksi ennen pappilaan tuloa.
— Niin, sitähän se olisi.
Hänen ruskettunut naamansa tuli vielä hitusen tummemmaksi, ja otsa,joka lakin alla oli pysynyt vaaleana, leimahti tulipunaiseksi, jottapellavainen, joka taholle haapparoiva tukka näytti entistäänkinpellavankarvaisemmalta.
— Mitäs morsian tähän sanoo? kysyi kirkkoherra ja, ottaenvarovaisesti peukalon ja keskisormen väliin sikaarinpätkän suustaan,katsoi Emmaan.
— Kun Aakusti niin tahtoo, niin tahdonhan minäkin, vastasi Emma.
— Niin, niin, nuorenahan naimisiin on mentävä, sanoi kirkkoherra.Silloin molemmat tasoittuvat toistensa luonteista. Vanhempananaimisiin mennessä, kun molemmat jo elämän kovassa myllerryksessäovat tulleet valmiiksi höylätyiksi, ei aviollinen mukaantuminenole helppoa. Silloin on yhdessäolo iankaikkista kihnuttamista,riidanräiskettä ja pahaa pärinää.
— Kai se niin on, sanoi Aakusti ymmärtämättä laisinkaan, mitäkirkkoherra tällä puheellaan tarkoitti. Kai herra kirkkoherra senasian parhaiten itse tietää.
Vasta ikämiehenä oli kirkkoherra mennyt naimisiin ja tunsi siisavioliiton kireän puolen erinomaisen hyvin. Kuullessaan Aakustinvastauksen katsoi hän terävästi mieheen. Mutta kun hän näki hänenyksitotisen naamansa, hänen kirkkaat, siniset silmänsä, vakavan suun,jonka ylähuulessa oli vaalea, heikko parranalku, niin hän huomasi,että mies ei ollut ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Aakustista hänenkatseensa siirtyi Emmaan, joka taatipuvussaan seisoi sulhasensarinnalla.
— Ei tuolla Aakustilla mikään huono maku ole naista valitessaan,ajatteli kirkkoherra. Mutta kovin pian Emmakin on muodostunut. Jokapaikka on niin koreasti sisältäpäin pullistunut.
Ja kirkkoherra katseli Emman tasapiirteisiä kasvoja, joita päivänlaikolliseksi polttama, vaalea tukka rajoitti.
Emma koetti kestää kirkkoherran katsetta, mutta silmät eivät pysyneetyhdessä kohtaa, vaan sirrittivät, ja pää keikahteli levottomana.Emma odotti kirkkoherran jotain sanovan. Kun sitä ei kuulunut, niintyttö tuli levottomaksi, hapueli Aakustin kättä ja naputteli hiljaaAakustin etusormeen.
Mutta Aakusti oli huomannut kirkkoherran katseet, ja häntä alkoi sesuututtaa.
— Mitä se siinä tuolla tavoin mulkoilee? ajatteli hän. Luuleekohän, että tässä ei ole jaksettu o