Produced by Tapio Riikonen
Kertomus lapsille
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1915.
I. Heinäniityllä
II. Lasten marjamatka
III. Jope etsimässä Liisaa
IV. Jopen lähtö Lappiin
V. Veden vallassa
VI. Tulo Lappiin
VII. Turjan taiat
VIII. Jope kotonansa
IX. Liisa etsimässä mustaa härkää
X. Liisa kotona
Olihan Jope Pölläkkä hyvä mies. Maailmassa on kyllä parempiakinihmisiä, jotka ovat paljon kokeneet ja nähneet ja nähdessään jakokiessaan aina varttuneet. Mutta maailmassa on paljon huonompiakinihmisiä, niitä, jotka sulkevat kaikelle sydämensä, niin että sekovettuu ja on lopulta kuin kivi.
Jope Pölläkkä ei sulkenut sydäntänsä, mutta elämä säästi häntäkokemuksilta. Koskaan ei hänen ollut tarvinnut pinnistää voimiansa ylitavallisen ja tuskinpa hän olisi jaksanutkaan. Hän oli heikko jahintelä ruumiiltaankin. Ja sielunvoimat olivat vähäiset. Ne harvatihmiset, jotka olivat nähneet hänet, pitivät häntä, toiset tyhmänä,toiset hieman sekavapäisenä. Mutta hänen vaimonsa Kaisa tiesi asianparhaiten. Hän arveli Jopen sairastavan noitakuumetta. Jope näethouraili usein noidista ja tietäjistä ja vaipui joskus horroksiin,jolloin hänen päänsä oli kuuma, ja hän kertoi asioita, jotka olivatnäkymättömät tälle maailmalle. Se on isoisän isän perua, arveli Kaisa.Isoisän isä oli ollut kuuluisa tietäjä. Olisikohan tämä Jopenhouriminen ja levoton uni ollut sieltä peräisin?
Jope ja Kaisa asuivat suurien korpien takana Uuhilammen rannalla,kaukana suurista liikepaikoista. He olivat tyytyväisiä elämäänsä, eikäheiltä mitään puuttunut. Arkipäivät tekivät he työtä, sunnuntaitlepäsivät, ja elämä meni hiljaista menoansa.
Heillä oli kolme lasta, Helvi, Pekka ja Liisa. Vanhimmat Helvi jaPekka olivat aivan äitinsä näköisiä, mutta Liisa oli hintelä jasairaalloinen, ja hänellä oli isänsä siniset ja haaveksivat silmät. Kunpikku Liisa oli syntynyt, heräsi Jope juuri horrostilastaan. — Mitäpahaa unta lienee nähnytkään. — Ja kun hänelle siinä näytettiinLiisaa, katsahti hän tyttöön, käänsi päänsä pois ja sanoi: "Viekäälapsi pois, en sitä siedä."
Äiti oli siitä pahoillaan ja arveli, että Jope olisi mieluummin ottanutpienen pojan, mutta ei sitä iljennyt kysyäkään. Mikä lienee Jopelletullut, mutta Liisaa hän ei oikein sietänyt. Ei hän sitä suorastaannäyttänyt, mutta äidin silmä huomasi sen. Ja äiti suri sitä itseksensä.
Oli kesä. Oli kaunis heinäkuinen päivä. Ja Jope ja Kaisa olivatUuhilammen takana heinää tekemässä. Talo toisella puolen lammen olijäänyt aivan autioksi. Lapset olivat lähteneet marjaan. Pihalla oliaivan hiljaista. Vanha harmaa kissa hiipi laiskasti pihamaalla, jasilloin tällöin mörähteli navetassa musta härkä, se Kointähti, jollaoli kaunis valkea täplä otsassa ja jota Helvi senvuoksi sanoiApis-häräksi, koska koulussa oli lukenut, että semmoisia härkiä oliennen palveltu epäjumalina, ja hän oli lukenut niistä ajoista ääneenmuillekin.
Oli tuuleton päivä. Paarmat surisivat, heinäsirkka sirkutteli iloisesti
Jopelle ja Kaisalle ja sorsa lammessa uiskenteli huviksensa.
Jope oli juuri lakannut hiomasta viikatetta ja meni nyt auttelemaanKaisaa, joka haravoi edellisten päiväin niitoksia. Kuului Kointähdenpitkä ja ikävöivä ammunta.
"Pitääpä viedä Kointähdelle tuoreita heiniä navet