Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Franz Hoffmann
Suomennos Saksan kielestä ["Leo"].
(Myydään Helsingin Suomalaisen Alkeisopiston hyväksi.)
Helsingissä,Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.1872.
I. Huone rannalla
II. Hyvä työ, hyvä hedelmä
III. Jäähyväiset kodille
IV. Perämies
V. Kuuntelia
VI. Konrad Elshöft
VII. Älä johdata meitä kiusaukseen!
VIII. Karhun-ajo
IX. Venhe
X. Erokkaat
XI. Katteini Bertram
XII. Loppu
Huone rannalla.
"Ponnistappas nyt voimiasi, Vilho — enemmän oikeallepäin, ett'emmehiekalle joudu — niin poikaseni! Sillä tapaa saamme koko tämän runsaansaaliimme hyvään turvaan. Äiti on riemuitseva, kun pääsemme kotiin,sillä nyt hänen ei koko tänä viikkona enää tarvitse pitää huoltatulevasta päivästä! Vähintäänkin kolme taaleria saan minä Bremenissäkaloistamme, sillä aika ukkoja on niitten joukossa. Katsoppas vaan tätäturskaa, Vilhoseni! Se yksistänsä painaa yhdeksän tahi kymmenen naulaa—- ja lisäksi vielä nuot toiset ja tämä kasa koljuja — hei vaan,lopulta tuon minä vielä enemmän rahaa muassani kotiin. Pane ketjutkiinni, Vilho! Sinun ei tarvitse muuta kuin kiertää ne pari kertaapaalun ympärille ja panna lukkoon. Kas niin — ja autappas nyt minua,kun kaloja kotiin kannan!"
Se, joka lausui nämät sanat, oli noin kahdeksantoista vuoden vanha,kaunis ja voimakas nuorukainen, joka nuoremman veljensä, Vilhon, kanssaoli ollut ulkona merellä kalastamassa. Koko venheen muoto, yhteenkootut verkot, noitten molempain somien nuorukaisten puvut, kaikkiosoitti aivan selvästi, että he harjoittivat kalastajan keinoa, jopasilminnähtävästi sitä taidolla harjoittivat, niinmuodoin myöskinmenestyksellä. He sälyttivät nyt saaliinsa hartioilleen, ja Vilhotahtoi paitsi sitä ottaa airotkin mukaansa, josta kuitenkin vanhempiveli häntä kielsi.
"Anna niitten vaan olla," sanoi hän. "Huomenna ani varhain minunkuitenkin täytyy lähteä Bremen'iin, eikä kukaan yöllä taida tulla niitäkiikuttamaan; en kumminkaan minä siihen ketään kehoittaisi!"
Vilho heitti airot takaisin venheesen ja astui uljaasti veljensä kanssarantaa ylöspäin ja sitten oikealle kädelle, jossa tiheän koivikonkeskeltä vähäinen, yhden-kertainen, punaisella tiilikatolla varustettuhuone ystävällisesti haamoitti.
Armas lukija, sinä olet varmaan jo monta kertaa nähnyt jonkun huoneen,niin puhtaan, niin sievän, niin soman, niin mieluisan, sanalla sanoenniin kodikkaan, että olet itseksesi sanonut: jospa tuo vaan olisi minunja jos saisin kaiken elin-aikani siinä asua! Kas, juuri semmoinen olise pikkuinen huone, jota kohden molemmat veljet nyt astuivat.
Aurinko oli jo aikaa laskemaisillaan ja sen äärimmäinen reuna koski jomilt'ei meren pintaa. Koko taivaan kantta verhoili lämmin, kirkas jakuulakas rusko, joka väikkyi hiljan aaltoilevassa meressä, ikään kuinkuvastimessa. Yksityisiä. ruusun-punaiselta hohtavia pilviä vierivitkaan kirkastuneitten ilmojen lävitse, ja veden kalvolla liikkui,purjeet levitettyinä, joiden häikäisevä valkeus komeasti erisipurpuran-värisestä, läntisestä taivaasta, muutamia laivoja, viiltäenkimaltelevia aaltoja, niinkuin summattoman suuret joutsenet, vienostija kuitenkin joutuisasti eteenpäin kulkien. Niinkuin leveä, paljastettumiekka laskeuivat auringon viimeiset säteet veden pinnalle jaliikkuivat siitä vielä