Kyläkertomus
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1913.
Oli syksy. Taivas oli hyvin harva Kankaan talon Matti isännän sanojenmukaan, kun se aina vettä maahan varisti. Aurinkoa ei ollut näkynytmoneen aikaan ja jos se jolloinkin pilkistikin pilvien välistä, niin seei saanut kauvan katsella märkää maata ja lämmöllään kuivata rapakoisiateitä, sillä pilvet, vettä varistavat, piiloittivat sen tuonne taivaankorkeuksiin. — Ja tiet ne ne vasta viheliäisiä olivat, tuntuivat ihanrapakoksi sulavan tuossa loppumattomassa vesivalossa.
Nyt olikin harvinaisen myöhäinen syksy. Vaikka oltiin marraskuunalkupäivissä, niin ei talvesta tai sen alusta tuntunut tuulahdustakaan.
Niin, oli jokin noista marraskuun alkupäivistä, jolloin palvelijainvuosi loppuu ja toinen vuosi heille alkaa, jolloin he jonkun päivänpitkän vuoden perästä saavat vapaana olla omissa oloissaan. Silloin hekokoovat vähät tavaransa pieneen myttyrään, siinä heidän, piikatyttöinja renkipoikain talot ja tavarat ovat. Tämä mytty mukanaan jättävät hemarraskuun alkupäivinä talonsa, toiset ikävästä itkien, toiset vihastahammasta purren. Monen emännän silmistä silloin, kun ikkunasta katsovatkujaa pitkin menevää, vierähtävät vesikarpalot; silloin muistuvatmieleen monet tapaukset vuoden varrelta. Kerkeäähän sitä vuodessakiintyä toisiinsa.
Kankaan talon — eli Ison-Kankaan, siksihän sitä kyläläiset nimittivät —suuressa honkapirtissä paloi kirkkaasti kattolampussa tuli, valaistensuuren pirtin joka loukon, paitsi tuota uunin loukkoa oven vieressä,jossa istui kissa sylissään vanha, sokea huutolaismuori. Sinne hän ainameni, kun siellä muuria vasten selkäänsä nojaten oli niin lämmin.
— Mutta kauvanpa Väinö viipyykin, puheli emäntä, vilkaistessaan pitkänpöydän kohdalla seinällä olevaan kelloon.
— Eihän lentämällä sellaista matkaa, — kun on noin onnetonta tuotiekin, arveli isäntä.
— Minkälainen lie se uusi tulokas, Annahan sen nimi on? sanoi taasenemäntä.
— Reipas tyttö, tiesi isäntä.
Hänet oli isäntä pestannut. Tämä oli ensimäinen kerta, kun isäntä olipestannut piian. Se oli aina ollut emännän huolena. Mutta kesällä, kunkolmas piika meni naimisiin, ja isännällä oli asiaa naapuripitäjään,niin samalla retkellä käski emäntä hänen tiedustella sieltä piikaa jatämän, jota nyt odotettiin, oli isäntä saanutkin.
Kaikki tuntuivat odottavan tuota uutta tulokasta, sillä häntä eivätolleet nähneetkään muut heistä kuin isäntä.
— Meillä se on vaan piikatyttösille onnellinen talo. Aina ne miehensaavat. Onko meiltä nytkään moneen vuoteen muuten kuin miehellelähtenyt pois?
— Eipä olekaan. Kolmas vuosi sitten, joutui naimisiin Hanna, viimevuonna Anna ja Annahan tämäkin on, joka tulee. Ja vielä se entinen Annapääsi sellaiseen taloon kuin Mattila, puheli emäntä.
— Pitäkääpä, tytöt, tekin varanne, ettei tämä uusi kerkeä ennen teitä!Kyllä meidän talosta kelpaa, kun vaan yrittää, jutteli isäntä tytöille,jotka villoja karstasivat.
— Vielä noita yllyttää niinkuin eivät itse osaisi, sanoi emäntä.
— Täytyyhän nuoria neuvoa, vastasi isäntä.
Tytöt nauraa tirskuivat. Tuo se Kankaan talon mieluisaksi olinpaikaksipalvelijoille tekikin, kun isäntäväki, emäntä ja varsinkin isäntäolivat mieleltään nuoria.
— Sinun neuvomisiasi ne enään tarvitsee. Onhan niillä koulu sitävarten, jossa he opettele