Produced by Tapio Riikonen
Näytelmät ja kertomukset
Toim.
Helsingissä,Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.1907.
Esipuhe.
I. Näytelmät:
Pombal ja jesuiitat.
Paola Moroni.
II. Kertomukset.
Belsazarin pidot.
Julian.
Aarnihauta.
Sydämmiä ihmistelmeissä.
Se tosiasia että Kaarlo Bergbom vasta kuolemansa jälkeen astuuyleisön eteen ottaakseen sijan kansansa kirjailijain rivissä johtuuainakin välillisesti niistä vaikeista oloista, joissa kansallisensivistyksemme on täytynyt raivata itselleen tietä. Poikaijästä saakkaBergbom ohjattiin rakastamaan suomalaista kansaansa, mutta tämänohjauksen samoin kuin muun opetuksen sai hän ruotsinkielellä, jokasitoi hänen kielensä ja kätensä. Hän tunsi itsessään runoilijan jakirjailijan kutsumuksen, mutta kuinka noudattaa sitä, kun sen kansankieli oli hänelle vieras, jolle hän tahtoi runoilla ja kirjoittaa?Vuosikausia hän harrasti suomenkielen oppimista, kumminkin lopultasurulla ja tuskalla havaitakseen, että hän ei kyennytkään tekemäänsitä omakseen siinä määrässä kuin vapaa runollinen luomistoimiedellytti. Sen jälkeen hän alkoi suunnitella tieteellisiä tehtäviä,joita varten hän laajaperäisillä kirjallisuushistoriallisillaopinnoilla oli laskenut harvinaisen tukevat perustukset; muttasilloin esiintyi hänen tielleen toisellainen vastus: ymmärtämyksenpuute ja kylmäkiskoinen kohtelu yliopiston puolelta, jonkakäsissä avunanto oli. Hetken näytti Bergbom jo olevan määrättykoulunopettajan ykstoikkoiseen päiväläistyöhön, mutta silloinavautui hänelle elämäntehtävä, joka kyllä oli hänen lahjojensa jatietojensa ja tarmonsa arvoinen, mutta joka kerrassaan vei hänet poiskirjailijan uralta: hän tuli kansallisen näyttämömme luojaksi.
Tämä viittaus Bergbom'in varhempaan kehityskulkuun [tarkempiaelämäkerrallisia tietoja Kaarlo Bergbomista antaa Seuran julkaisemaEliel Aspelin-Haapkylän Suomalaisen teatterin historia]selittää, miksi hän itse ei koskaan painattanut muuta teosta kuintohtorinväitöskirjansa. Hän piti kirjoituksiansa nuoruuden kokeina,jotka eivät läheskään vastanneet sitä mitä hän oli toivonut kerranvoivansa luoda, ja kun lisäksi hänen etevin teoksensa, Pombalja jesuiitat, oli ruotsiksi kirjoitettu, katsoi hän parhaaksijättää kaikki kirjan muodossa julkaisematta. Ettei hän vanhempanakirjoittanut mitään uutta ja kypsempää tuli taasen siitä, ettäteatterinjohtajan toimi ei ainoastaan vaatinut koko hänen aikaansa jatyövoimaansa, vaan laadultaan oli sentapainen, että se alituisestisitoi hänen fantasiansa ja ajattelunsa.
Mutta joskin Bergbom itse antoi vähän arvoa kirjoituksilleen jajälkimaailmakin tunnustaa, että kansallisteatterimme on hänenelämänsä suurteko, ovat hänen kirjalliset tuotteensa kuitenkinliian merkillisiä unohdettaviksi. Hänen runollisissa teoksissaanviehättää meitä itsenäinen, voimakas luonteenlaatu ja nerollinentaipumus draamalliseen runoiluun ja kirjallishistoriallisissaja kriitillisissä tietojen runsaus ja omintakeinen käsitys- jatuntemistapa. Bergbom'in nuoruusajan, 1860-luvun, suomenkielisessäkirjallisuudessa on hänellä merkkisija; ainoastaan Aleksis Kivelläoli suuremmat runoilijalahjat, kirjallisessa sivistyksessä ei kukaanvetänyt hänelle vertoja.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jolle neiti Paula af Heurlin27 p. helmik. 1906 laatimallaan