Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Seikkailukertomus eli etsijän tarina
Kirj.
Otava, Helsinki, 1916.
Ken tässä takavuosina käveli Helsingin satamassa kesäisin, poutaisinapäivinä, jolloin siellä liikuskelevat, lähtevät ja tulevat laivatkäännellessänsä venkailivat verkkaisina ja tasaisesti kuin merenlaiskottelevat herrat tai hauet, hän tapasi siellä usein eräänammatissaan jo iästyneen rantajätkän istuksivan jollain tavarakasallaja syöttelevän leivänmuruilla pulukyyhkysiä. Joskus taas, kun rikkaidenhautajaissoittoa soitettiin ja kirkonkellon jykevä kieli verkkaanmojahteli ja soiton kumina levittäytyi raskaana kaupungin yli jasataman ylle, sataman, jossa vilisevien ja vengottelevien laivojenhöyrypillin hoihkeet sekoittuivat tuohon raskaaseen kirkonkellojenkuminaan, niin silloin voi nähdä saman rantajätkän jollain tavarakasanreunalla juttelevan toisille jätkille iäisyyskysymyksistä, kuolemasta,sen vakavuudesta. Tuo sataman ja kaupungin yli leviävä kuolinkellojenraskas, tasainen, painava kumina se oli silloin herättänyt hänenmielensä tämän elämän katoovaisuutta ja kuoleman vakavuutta muistamaanja niistä toisille jätkille vakain mielin puhumaan, ja selvästi voinähdä, kuinka hänen vakaa mielialansa tarttui toisiin jätkiin. Nuosataman ainaiset lapset kuuntelivat hänen puhettansa ääneti, piippuahiljaa imien, hautauskellojen kumun kertojan puhetta heidän korviinsapainostaessa ja satamaulapan sinen ikäänkuin hävitessä tajusta pois.
Ja niinä hetkinä tuo kertoja, pulukyyhkysten ainainen ystävä jaHelsingin satamaan ja satamaelämään sydänjuurillaan kiinni kasvanutjätkä Jönni Lumperi muisti olleensa jo kerran kuollut ja sittenkuolleista heränneensä, ja sitä muistaessa suli hänen mielensä ainakuin vaha, ja jos hän yleensä halki ikänsä oli ollut pulujen hyvä isäja sydämeltään sataman viaton lapsi, niin oli hän tuota kuolemaansa jakuolleista heräämistänsä muistellessaan myöskin totinensatamakristitty.
Sillä Jönni Lumperi eli vielä paremmin Lumperin Jönni oli yksivanhimpia ja oikeimpia siinä Helsingin väärentämättömien rantajätkienjoukossa, jonka rivit nykyään jo niin huolestuttavassa määrässäharvenevat. Hän oli jätkä ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myössielultaan, mieleltään ja kieleltään. Ruumiiltaan hän oli jätkä sikäli,että oitis hänet vaikkapa takaapäin nähtyä voi päättää, että hän onjätkä, kuten pitkulaisen hirren mötkäleen nähtyä voi heti vaikkavannoa, että se on pitkä pölkky. Sielultaan ja mieleltään hän olijätkä, oli sitä antaumuksella, rakasti jätkän elämää ja oloa ylikaiken. Ammattikunnan, jätkien kesken häntä kunnioitettiinedustavimpana, väärentämättömimpänä. Tukevan, ammattikunnan nimeäelävästi kuvaavan ruumiinmuodon ja varsinkin ruokahalun vuoksisanottiin häntä toverien kesken jopa Simpsoniksi. Hän oli siten oppinutkorvakuulolta tuntemaan Simpsonin urotyöt ja väkevyyden, puhui niistäusein ja jätkämaailman liioitteluilla höystettyinä. Ruuan ääressäkinhän tunsi olevansa Simpson: syödessä häneltä näet loppui aina ruokapaljoa ennen kuin ruokahalu, mutta hän voi myös elää monet vuorokaudeteinettä ollenkaan maistamattakaan. Kertomuksemme alkuaikoina, ennenkuinsuuret seikkailut vielä olivat tehneet Jönnistä kuuluisuuden, hänenikänsä arvioitiin ammattitoverien kesken nousevan tuohon viidenkymmenentai kuudenkymmenenviiden vuoden korville, eikä Jönni itse tiennyt,oliko siinä liikaa vai liekö vähän. Hän selitti unohtaneensasyntymäpäivänään katsoa almanakkaan ja merkitä päivä ja vuosi muistiinja siksi ei ollut nyt selvillä, tyytyi toverikunnan arviointiin ja