E-text prepared by Jari Koivisto
Kirj.
Suomensi K. B.
Helsingissä,Kustannusliike Minerva O.-Y.,1920.
Suomalainen Kirjapaino Osakeyhtiö.
Syistä, jotka myöhemmin tahdon selvitellä, istun täällä Veronassa jakirjoitan ihmeellisten seikkailujeni tarinaa. Aion täydentää lyhyetpäiväkirjamuistiinpanoni, jotka ovat pöydällä edessäni, ja alotanonnellisesta toukokuun iltapäivästä kuusi kuukautta sitten.
Toukok. 20 p.
Lontoossa. Tänään on vankeudesta vapautumiseni seitsemäs vuosipäivä.Jokaisena tulevanakin vuonna olen äärettömästä kiitollisuudestahuoahtaen merkitsevä sen päivän päiväkirjaani. Seitsemän pitkänsiunatun vuoden aikana olen ollut vapaana Jones Juniorin ja Euklideksenensimmäisen kirjan alentavasta vaikutuksesta. On olemassa ihmisiä,jotka pitävät uudenaikaista englantilaista poikaa mielenkiintoisena javanhoja egyptiläisiä huvittavina. Mutta sellaiset ovat syntyneetkoulumestareiksi ja koulunopettajiksi, aivan kuin runoilijat nascunturnon fiunt [syntyvät (runoilijoiksi), eivät tule (sellaisiksi)]. Miksiminä olen syntynyt, sitä ei järkeni jaksa käsittää. En missääntapauksessa koulumestariksi — eivätkä pitkät opetusvuotenikaan voineettehdä minusta sellaista. Ne tekivät minusta vain tahdottoman koneen,jota minä itse pelkäsin, jota opettajatoverini pitivät pilkkansaesineenä ja jolle pojat toisinaan osottivat hyväntahtoistasuvaitsevaisuutta.
Seitsemän vuotta sitten tuli asianajajan kirje. Posti saapuitavallisesti juuri ennen tunnin alkua. Minä aukasin kirjeenluokkahuoneessa ja vaivuin kauhun jäätämänä istumaan pöytäni ääreen.Tiedonanto, että kaikki sukulaiseni olivat joutuneet tapaturmanuhreiksi teki minuun suorastaan lamauttavan vaikutuksen. Aavemaisistakasvoistani luokka kai ymmärsi, että jotakin oli tapahtunut — kaikkikolmekymmentä poikaa istui hiiskahtamatta ja odotti, että alkaisintunnin. Muistaakseni he odottivat koko tunnin ajan. Kun se oli lopussa,menin käytävää pitkin huoneeseeni. Kuulin, miten eräs pojistani, jokajuosta livisti edessäni, huusi toverilleen:
"Hän on varmaankin saanut potkut!"
Samassa hän kääntyi ja huomasi minut. Hän lensi kalkkunanpunaiseksi.Minä nauroin ääneen. Olin todella saanut eron, vaikka en siten, kuinhän luuli. Minun ei koskaan enää tarvitsisi opettaa häntä ratkaisemaantoisen asteen yhtälöitä. Minä saisin ainaiseksi kääntää selkäni näillevihatuille muureille ja näille vielä inhoittavimmille leikkikentille.Eikä minun tarvitsisi lähteä vankilastani — kuten pari kertaaaikaisemmin olin tehnyt — vain jatkaakseni jossakin muuallaorjanelämääni. Minä olin vapaa. Saatoin mennä ulos auringonpaisteeseenja katsella kanssaihmisiäni silmiin vapaana siitä kiusallisesta,turmelevasta kyvyttömyydentunteesta, joka siihen asti oli vaivannutminua. Olin vapaa. Vasta nuo pojan huutamat sanat saivat minutymmärtämään sen. Olin niin hermostunut, että hampaani kalisivat.
Onneksi oli seuraava tunti vapaa. Käytin suurimman osan siitätasapainoni jälleen saavuttamiseen. Kun olin saavuttanut sen, meninjohtajan luo. Hän oli pieni, pyöreä herra, jolla oli pallonmuotoinenvartalo, pallonmuotoiset kasvot ja isot pyöreät kultasankaisetsilmälasit. Hän muistutti erästä kuviota Euklideen kolmannestakirjasta. Mutta hänen silmänsä kimaltelivat kuin lasipalasetauringossa.
"No, Ordeyne?" hän kysyi ja nosti katseensa kirjeistään.
...