E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Kirja, Helsinki, 1919.
Oikeastaan ei Janne Flykt ollut sen jumalisempi kuin muutkaanlaitakaupungin pojat, mutta siitä huolimatta kutsuttiin häntäaivan yleisesti "Kirkko-Janneksi". Hän istui tosin joka sunnuntaiisoäitinsä kanssa tuomiokirkossa jumalanpalveluksessa, mutta sen eiolisi luullut yksistään tuota liikanimeä aiheuttaneen: siellähän kävimonta muutakin naapurin poikaa. Ehkä siihen sittenkin oli lähimpänäsyynä se, että Janne oli keksinyt tuomiokirkon eteläpuoleisennurkkauksen erinomaiseksi seinärahanlyöntipaikaksi. Vaikka olikinlaitakaupunkilainen, uskalsi hän siirtyä sinne tovereineen, kunyleisesti käytännössä olevat pelialueet kaupungin laidalla olivatliiaksi täynnä lanttien iskijöitä. Sillä tavallisesti kävi niin,että kun Janne Flykt Tervon Kallen ja Lassilan Gideonin kanssasaapui Laitakadun nurkkaukseen ja huomasi Kallion Pikku-Matin talonseinustan viimeistä tuumaa myöten "Laidan" poikien valtaamaksi, sanoihän ujostelemattomaan tapaansa tovereilleen:
— Pojat, tuomiokirkolle!
Ja niin he läksivät kilisyttäen penninrahoja housuntaskuissaan,toisten huutaessa haukkumasanoja heidän jälkeensä.
Mikä erinomainen paikka tuo tuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkaus!Siellä oli kerrassaan leuto olo, alla kaunis hietikko, yllälämpimästi lekottava aurinko. Se olisi valanut suloisen raukeudenjäseniin, jollei jännittävä peli olisi pitänyt mieliä vireissä. —Ja se seinä! Semmoista ei ollut koko kaupungissa. Siitä ei tarvinnuthakea oksan paikkoja: se oli niin sopusuhtaisen kimmoisa, että siitäoppi lyömään aivan yhtä tasaisesti joka kerran. Tuntui kuin olisivatvuosisataiset urkujen säveleet hioneet sen niin sopusuhtaiseksi:penninraha ei mistään kohti kimmonnut edeltäpäin aavistamattomasti.Eikä siinä yksikään päässyt toistansa liiaksi kynimään. Sillä kunkäsi tottui lyömään suhteellisen kovasti, sai jokainen vuorostaantappionsa takaisin. Vuoron perään he siis poimivat toistensalantteja: aina ylti vaaksa, — ja niin he lopettivat melkein yhtärikkaina joka kerta. Sillä se että Lassilan Gideonilla oli paripenniä vähemmän kuin alkaessaan, — tahi että nuo rahat helisivätJanne Flyktin taskussa, ei saanut riitaa aikaan toverusten kesken.Tuomiokirkko puolusti paikkaansa rakkauden temppelinä yksinseinärahalla-olossakin.
Ainoastaan silloin kun Lassilan Gideon sanoi tavallisen "saakelinsa",nosti erimielisyys päätään. Silloin näet lakkasi penninrahojen kilinäKirkko-Jannen housuntaskussa, Hän osoitti juhlallisena tuomiokirkonkaari-ikkunaa:
— Pojat, tässä ei kirota!
Eikä Lassilan Gideon kironnut sen enempää. Hänkin ymmärsi, että tämäpaikka oli sentään vähän toista kuin Kallion Pikku-Matin rakennuksenseinusta.
Ihanteellinen paikka! Täällä ei kukaan avannut ikkunaa ja ärjäissyt:"Pojan veitikat! Pois minun seinustaltani!" Sillä jos Isä-Jumalakatselikin tuomiokirkon ikkunasta, ei hän alentunut KallionPikku-Matin osaa näyttelemään. Hän vain hymyili ja nyökäyttelityytyväisenä päätään.
Ja niinhän hänen sopikin. Sillä eikös ollutkin Janne Flykt kerranselittänyt, että taivaassakin löivät pojat seinärahaa, oikeinkultaisilla penneillä naksuttelivat. Ja Isä-Jumala hymyili ja katselipäältä.
Aurinko paistoi niin suloisen raukaisevasti, kirkkopuiston puutolivat kuin horroksiin vaipuneet, ilma oli tyyni ja taivas pilvetön.Tuomiokirkon kivi