Novelli
Kirj.
ANNI SORAINEN (Sofia Elisabet (Elli) Hiidenheimo)
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1915.
Vanhojen, korkeiden puiden takaa näkyi kevyeen huvilatyyliin tehdynpäärakennuksen torneja ja parvekkeita. Hevonen kääntyi suurellepihamaalle, kiersi nurmikkoympyrän ja pysähtyi avoimen kuistin eteen,jota koristivat kirkkaassa auringonpaisteessa vihannoivat ruukkukasvit.
Rattailta nousi nuori mies. Kyytipojan avulla nosti hän matkatavaransakuistille ja katseli hetken neuvottomana ympärilleen. Tuntui kuintalo olisi ollut kuollut, niin hiljaista oli kaikkialla. Matkustajaastui suureen valoisaan eteiseen. Avoimesta ruokahuoneen ovesta kuuluihiljaista astioiden kalinaa. Hän katsahti sinne; kaksi palvelijaa olipöytää kattamassa.
— Saisinko tavata johtajatarta? kysyi matkustaja.
— Johtajatar ei nyt taida olla sisällä. — Anteeksi, oletteko herra
Kivistö?
— Olen kyllä.
— Johtajatar luuli, että tulisitte vasta illalla, mutta huoneenne onkyllä valmis.
Pian oli uusi tulokas tavaroineen toisen kerroksen huoneessa. Sielläoli kaikki vaaleata, äskenmaalattua ja siistiä. Vuoteen luonaolevan sähkökellon nappulan vieressä oli numero. Peilin edessä olisavimaljakko, jossa oli valkovuokkoja. Voi hyvin kuvitella, ettäkaikissa niissä huoneissa, jotka olivat sijoitetut kahden puolenpitkää käytävää, oli jokaisessa numero ja samanlainen maljakkovalkovuokkoineen.
Aarne Kivistö astui avoimesta ovesta pienelle parvekkeelle, jokakuului hänelle yksin. Näky, joka avautui hänen eteensä, oli lumoava.Vaaleanvihreä nurmikenttä kaartui pehmein piirtein alas rantaan.Kummallakin puolen sitä olivat puiston vanhat puut sankkana seinänä.Saksankuusten kevyt kevätvihreys loisti kirkkaana tummia petäjiävastaan. Pensaskasvien moniväriset ryhmät muodostivat kirjavanetuvartioston ruohokentän reunassa. Alhaalla lepäsi lahti hiljaaväreilevänä, kuvastaen vastapäisellä rannalla kohoavan kallionpunertavaa kylkeä epämääräisin piirtein, ja kauempana puiden latvojentakana voi nähdä aavemman ulapan tumman sinen.
Nuoreen mieheen, joka eläen kaupungin muurien sisällä kiireisessätyössä ei ollut mitään tiennyt kevään tulosta, vaikutti tämä näky,auringonpaiste, leuto tuulen henki, keväinen tuoksu niin voimakkaasti,että hän huumautuneena, suljetuin silmin nojasi kaidepuuhun. Siinäepämääräisessä tunnelmassa, joka hänet valtasi, oli paljon tuskaa,sellaista kalvavaa ikävää, jota voi tuntea ainoastaan tällaisena keväänjuhlapäivänä luonnon yltäkylläisyyden edessä, kun on väsynyt sairas jaonneton.
Hän jäi pitkäksi aikaa liikkumattomana seisomaan. Kapeat kädetpuristivat kaidepuuta.
— Minun ei olisi pitänyt tulla tänne, ajatteli hän. Täällä on aivanliian kaunista ja hiljaista. — Mutta sitten pudisti hän päätään,ikäänkuin karkoittaakseen nuo ajatukset. — Ei, ei, tällaista pitääkinolla. Minun täytyy levätä ja tulla terveeksi ja alkaa uudelleen.
Hän palasi huoneeseensa, avasi matkalaukkunsa ja alkoi purkaatavaroitaan. Mutta hetken kuluttua tunsi hän niin painostavaaväsymystä, että heitti työnsä, jätti kaikki tavarat hujan hajan ympärihuonetta ja laskeutui leposohvalle.
— Kumarassa seisominen on minulle vielä liian rasittavaa, ajatteli hän.
Pyydän palvelijaa järjestämään tavarani. Kylläpä huimasikin päätä.
Olen totisesti rasittunut, mutta täällä kyllä pian tulen entiselleni.
Tämähän on oikea rauhan paratiisi.
...