E-text prepared by Tapio Riikonen
Idylli erämaasta
Kirj.
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1909.
Kaksi miestä kävelee kapeaa, mutkittelevaa polkua pitkin asutuiltamailta kiveliöön päin. Edellä astuvalla on kannannainen taakkaselässään, mutta jälkimäisellä vain pieni kainalolaukku, joka riippuuolan yli nahkakantimessa. Polku on kapea, paikoitellen kivikkorovaa japounikkoa. Väliin se nousee sileälle vaaran kyljelle ja toisin ajoin,kuin kulkijalle huviksi, viepi hietaista männikkökangasta pitkin.Soiden poikki ei vie eikä halkaise jänkkiä, vaan kiertää niidenrantoja, metsän peitossa pysyen.
On valoisa ja lämmin Pohjolan kesäyö.
Vanhemmalle miehelle, joka astuu edellä taakkoineen, tuntuu tulevanlämmin ja palava. Hiki tippuu hänen kasvojaan pitkin, joita hän tuontuostakin pyyhkäisee puseronsa hihalla. Mutta reippaasti hän astuu,tottuneesti kiertää polulla olevat kivet, ja varmasti nousee jalkapolun poikki kaatuneen lahon yli. Voimaa on vielä jänteissä jatukevassa varressa, joustavuutta koko olennossa. Eivät ole hartiatkumarassa, sillä hän on lyhyenläntä ja tanakkaa tekoa kuin petäjäntyvi.
Paras miehuuden aika on sentään jo ollutta; harmahtavat hiuksetohimolla ja rypyt silmäin ympärillä tietävät vanhuuden päivienalkaneen. Mutta hän on tottunut kantamaan taakkoja selässään, oppinutpolkuja astumaan ja kiveliöitä kulkemaan. Koko ikänsä on kiveliössäasunut ja monasti sinne selässään kuljettanut perheelleen elatuksen.
Hänen jäljessään kävelevä mies on nuori vielä, hoikka jaheikonnäköinen. Vaatteet ja kengät ovat herrasmiehen, ja keppi, jotahän levottomasti heiluttelee, on hienon maailmanmiehen. Tukka onmustankiiltävä, silmät suuret ja siniset, mutta niiden ilme on väsynytja arka, samoin kuin koko olemuksessa on jotakin pelonsekaista japehmeää. Mutta vaikka häntä ei paino rasita, näyttää hän paljoaväsyneemmältä kuin hänen vanhempi kumppaninsa. Sillä hän on tottumatonkulkemaan kivikkopolkuja eikä näytä karaistuneelta kestämään erämaanvaivoja ja elämää. Vähän väliä hänen jalkansa töksähtää polun kiviintai tarttuu risuihin. Vari on hänelläkin, vielä varimpi kuin toverilla.Lakkaamatta hän pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja huitoo nenäliinallaansääskiä ympäriltään.
Vanhemman miehen nimi on Heikki Kotarova, Illinginjärven uudistalonkovaa kokenut isäntä. Nuorempi on Kaarlo Savio, eteläsuomalainenkirjailija.
Kaksi päivää he ovat jo olleet matkalla. Suoraan itää kohden ovattaivaltaneet, ensin koskista jokea pitkin veneen varassa, sittenjalkapatikassa. Nyt on viimeinen, mutta myöskin pisin ja raskain taivalkuljettavana, ennenkuin pääsisivät perille suuren, saivovedestäänkuuluisan Illinginjärven rannalle, missä oli yksi ainoa asukas ja talo.
Outoa ja omituista oli taival ollut Savion mielestä, outoa ja omituistakoko tämä pohjoinen maailma, josta ei ollut kuullut muuta kuin satujakerrottavan. Kun he kirkonkylästä veneellä lähtivät painamaanvastavirtaan synkistä kiveliöistä juoksevaa jokea pitkin, tuntuihänestä, että se oli viimeisiä ponnistuksia siihen uuteen elämään, jotahän oli hakemassa. Jyrkkien koskien alla hän oli noussut maihin jakävellyt polkua pitkin sen niskalle, sillä aikaa kun Heikkikumppaneineen kiskoi venettä ylös koskea. Yön aikoina oli kuljettu jakuumimman päivän ollessa noustu maihin johonkin koskenrannalla olevaantaloon, jossa levähdettiin.
Alajuoksultaan olivatkin joen molemmanpuoliset rannat olleet taajaanasuttuja, mutta kuta ylemmäs he ehtivät, sitä mukaa harveni