Kirj.
Emil Elenius
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1926.
Puusetä
Saarelaisten sonniyhdistys
Suuri ja rikas herra
Muija-parka
Lankut tai henki!!!
Kiis-Hemman viimeinen päivä
Saarelais-Susanna
Salaisuus
Penna merikauhu
Hanskin Matin tupakat
Vielä tänäkin päivänä seisoo saaren entisten seppien talokallioperustallaan. Seinistä on väri miltei kokonaan mennyt sateiden jamyrskyjen teitä. Pystyyn naulatut vuorilaudat, aikoinaan keltaisiksimaalatut, ovat harmaantuneet. Ikkunain vuorilaudat ovat parhaitensäilyneet, niistä hohtaa vielä vanhaa valkeaa väriä, samoin ovista.Savupiippujen tiilien välistä on kalkkilaasti tippunut pois, tiiletrapautuneet, niiden murskaa on tippunut pärekatolle, joka on mätä jasammaloitunut — paikoin näkyvät isot kaistat kokonaan päreettöminä,niistä kohdin paistavat kattolaudat. Selvää on, että katto vuotaa.
Vuosikausiin ei kukaan käy talossa, sillä koko suku on kuollut ja eräsperheen kaukainen omainen, ainoa perillinen, harhailee ulkovesillä,mistä hänen kotiintuloaan on turhaan odoteltu jo kymmenkunta vuotta —parikymmentä vuotta.
Sisällä talossa kuuluvat huonekalut olevan ennallaan. Sadevesi tärveleeniitä. Iso peili tuvan seinällä ja toinen kammarissa on harmaantunut.
Joku ruutu ikkunoista on poissa. Pääskyset lentävät niistä sisään jaulos. Ne ovat rakentaneet pesiään tuvan orsille, joille muinoinviskattiin parsittaviksi tuotuja verkkoja tai muuta. Siltapalkeissa onjo mätänemisen vikaa siellä ja täällä. Ne ovat täynnä pienien naulastenjälkiä, joilla joskus maailmassa talon miehet ovat kiinnittäneethylkeennahkoja permantoon kuivumaan. Ei ole neliötuuman alaa, missä einaulan jälkiä näkyisi! Vuosikymmenten kuluessa on siihen monikin nahkapingoitettu ja moni naula isketty, eri kohtiin eri keväinä. Nykyajankansa ei kärsi tuvissaan niin kovaa hylkeenrasvan hajua ja pingoittaasenvuoksi hylkeennahat ulkoseiniin.
Piha on nurmettunut.
Kaikki käytävät ovat kadonneet.
Kaivon kansi on ränsistynyt.
Pihan keskellä kasvava yli puolisatavuotias omenapuu on sammaloitunutja kukkii keväisin niinkuin ennenkin, mutta eivät omenanvarkaat olesitä enää lähestyneet pitkiin aikoihin, sillä sen omenat, pienet,vaaleat, punaposkiset hedelmät, ovat vuosi vuodelta alkaneet maistuayhä pahemmilta. Sen nuoruus on mennyttä.
Talossa elivät entisinä hyvinä aikoina, niinkuin sanottu, saaren sepätsukupolvesta sukupolveen. He olivat voimakkaita ja suurikokoisiamiehiä, ja rohkeita he olivat, vaikka olivatkin seppiä. Eräs heidänesi-isistään oli ollut mantereella sepän opissa, ja tämä jätti taidonpojilleen, ja poika taas pojilleen, sillä suku oli omituinen siitä,että siihen syntyi vain poikalapsia, paitsi viimeisille, Mikolle jaTopille, joille ei syntynyt minkäänlaista lasta. Siitähän se suvunsammuminen johtuikin.
Näistä kahdesta miehestä, Jaakon Mikosta ja Jaakon Topista, tämäkertomus on tehty, tai oikeastaan yhdestä heidän elämänsä tapauksesta,eräästä laivarikosta, joka Topilta vei hengen ja Mikolta jalan. Mikkoanimitettiin siitä lähtien Puusedäksi. Kun hänen veljensä kuolilapsettomana eikä sisaria ollut, ei kukaan omaisista nimittänyt MikkoaPuusedäksi, vieraat vain, hyvät kylänmiehet ja naapurit nimittiväthäntä hänen puujalkansa vuoksi Puusedäksi, koska pitivät hänestä. Hänoli kuin koko kylän ja koko saaren yhteinen setä, sillä hän