Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Santeri Alkio.
WSOY, Porvoo, 1915.
I. Syksyn tullen
II. »Kyllähän valtesmanni mun tuntoo»
III. »Sepä hauskaa… Kah!»
IV. Reipas emäntä
V. Hollijuttu
VI. Herastuomarin kertomus
VII. Manu-papista
VIII. Tapaninpäivä Mäkelässä 1870-luvulla
IX. Rasmus Reilu
X. Työnorjat
XI. Kerran yökulussa
XII. Kesäinen matkamuistelma
XIII. Rikoslapsi
XIV. Tammisen ensimmäinen korvo
XV. Valssi
Vielä eilen oli ollut kuiva sää. Aurinko oli heloitellut korkealla.Taivaan sini oli ollut kirkas; vain muuan pilvijoukkue oli purjehtinutsen tyyntä ulappaa ja jo pariksi tunniksi peittänyt auringon kultaisenterän.
Silloin tuntui ilman värissä, tuulessa, jopa maassakin syys. Se painoipimentonsa jo ihmisotsallekin.
Ihmiset pälyivät ympärilleen. Ja katso! Kellastuneita lehtiä puissajoukoittain. Tuossa tuulenpuuska jo kiidättelee kirpoutuneita lehtiäpitkin maata ja kerää niitä kinoksiin ojanreunamille nokkospensaisiinja pitkään, vanhaan heinään. Ruohikoilla ja puutarhoissa lakastuneitakukkasruumiita. Pelloilla, missä äsken vielä teräinen vilja aaltoilielämäntuntoisena, seisovat nyt kuhilaat, väkäisinä merkkipylväinä kesänja syksyn rajamailla.
Niiden ohitse ei kesä koskaan elävänä käy.
Toisilla pelloilla jo karja sänkeä polkee, sillä elo on riihessä. Javielä toisilla pelloilla viheriä rukiinoras hymyten viittaa uuteenelämään, tuolla talven takana…
Illan tullen alkaa sataa tihuttaa. Samalla tuuli yltyy. On lauantai. Jakun illalla mennään saunaan, on pimeä ja sataa rankasti.
Syksy on tullut.
Seuraava päivä on sunnuntai. Aamulla on hetkinen aurinkoa, mutta senloisto kohtaa kaikkialla kosteata, joko limaista, välkkyvää tairänsistynyttä, joka ei enää kuivu niin kuin kesällä. Ihmismielessäherää kaamea tunto kaiken katoavaisuudesta. Kesän ihana kuva väreileemielessä kuin autereisessa avaruudessa joskus väreilee laulava leivo.Ero on vain siinä, että leivo lumoaa tunnelman paikalleen, mutta kesääkaipaava ikävä palaa menneeseen, syöksee sieltä syysmyrskyn ajamanatakaisin kuin rauhaton pakolainen. Mieliala on silloin kuintuulenhenkäys, joka puhaltaa tällä kertaa etelästä, seuraavassasilmänräpäyksessä mylvähtääkseen pohjoisesta, aivan kuin itsekinsekavassa epätiedossa: eteen- vai taaksepäinkö? Niin mielialakinensimmäisellä syysmyrskyllä. Se tuijottaa kesän muistoihin kuinlumottuna, mutta kun ne karkaavat, jo siirtyy tuleviin: kuvastuumieleen lunta ja pakkasta, talven tyyntä rauhaa.
Mutta koko sunnuntain keskipäivän sataa. Illan tullen on mielialaapea ja ruumista värisyttää, sillä lämpömittari on laskenut jayksinkertaisista ikkunoista tunkeutuu huoneeseen kolkkoa kosteutta.Elämä tuntuu tukalalta. Ihmiset nojailevat ramautuneina ja odottelevatmaanantaita. Olisi edes työpäivä, saisi aikansa kulumaan. Nyt ei viitsiedes lukea, sillä silmäluomet painavat raskaina, eikä mikään huvita.
* * * * *
Eräänä tällaisena sunnuntai-iltana oli muutamia kylänmiehiä kokoontunutTervasmäen sepän tupaan. He eivät olleet näinkään mieslukuisina olleetillanistujaisissa sitten kuin viimeksi eräänä kesäkuun sunnuntai-iltanajokipartaalla. Silloin kesäinen tunnelma ja lasten vedessä mellakoivauimari