Produced by Tapio Riikonen

PALVELUSVÄKEÄ

Kirj.

Santeri Alkio

WSOY, Porvoo, 1904.

Senssuurin hyväksymä. Porvoo, 5 p. marrask. 1904.

I.

Lutin arkulla paloi pieni läkkilamppu. Hämärässä valossa näkyi nuorimies, joka vitkaan liikkuen keräsi pieniä tavaroitaan lattiallelevitetyn vanhan päällystakin päälle, josta näytti olevan aikomuksenatehdä matkalaukku. Lutissa oli myöskin aution näköinen sänky, jostalaidan ylitse kohosi tukuttain oljenkorsia ja jalkopuolessa olivatläjässä kurjat nahkaset. Seinät olivat autiot, tomuiset, hämähäkinverkkoja täynnä. Mutta vielä tukalamman näköinen oli rönsöinenpärekaton-alus, josta oli alituiseen tippumassa kaarnoja jamadonjauhoja. Se sentään peittyi kesäöinäkin hämärään ja olisellaisenaan omiaan synnyttämään turvattomuudentuntoa ja aavemaisiamielikuvia yksinäisessä nuorukaisessa, joka sai asua tässä huoneessa,makailla tuossa sängyssä olkien päällä ja katsella hämäränpeittoonkatoavaan kattoon. Ikkunaa ei rengin asunnossa ollut enempää kuinmuissakaan samallaisissa, mutta seinässä oli pieni luukku, jonkaedestakaisin liikutettavalla laudanpalasella saattoi mielensä mukaansulkea ja avata. Sen saattoi avata valoisana kesäyönä ja katsoa ulosaivan niin pitkälle ja leveälle, kuin näköpiiriä siitä avautui —kyynärän päässä olevaan tallinseinään. Sai huvitella ja kuvitellaolevansa kotonaan, polttaa lyhyellä notkovartisella piipullaanpesällisen toisensa jälkeen, istua korkeajalkaisella pyykkituolilla jamuistella Marttaa, jonka lutti oli vaatteilla puettu, soman ja rikkaannäköinen, Marttaa, jonka pellavatukkainen pää niin huolimattomastilepäsi pieluksen vieressä päänaluksen reunalla ja silmät nauroivat hetikun Matti ovenaukeamaan ilmestyi, Marttaa joka oli niin … niin…

»R-r-akas!» äänsi Matti aina itsekseen, kun näille maille joutui. JaMartta oli niin rakas yhdeltäpuolen sen vuoksi, että hänkin olihavainnut olevansa rakas Martalle. Vielä ei ollut ehtinyt Martanvieressä makailemaan kuin yhden yön, mutta sen muistot lämmittivättänäkin iltana.

Hän loi vielä yleiskatsauksen ympäri luttia ja huomasi, ettäomaisuutensa oli nyt kaikki tuossa päällystakilla, lukuunottamattapyhäisempää päällystakkia, kahta pikkumekkoa, yökulkuhousuja, liiviä jahattua, silinterikelloa, tuppea puukkoineen ja puolen tuopin pulloaviinaa, jotka kaikki olivat päällä.

Hän ei puhellut itsekseen, ähkyi vaan kun kääri omaisuuttaan kokoon.Saatuaan sen tehdyksi, pisti lampun taskuun, otti mytyn kainaloonsa,kävi ulos, väänsi oven lukkoon ja otti avaimen reijästä, — aivan kuinmuulloinkin. Alas tultuaan heitti mytyn portaille ja meni tupaan.

Tupa oli siisti, matot lattiassa. Pöydän luona paloi kattolamppu.Sisällä oli vaan nuori emäntä, joka puuhasi keitosta takan ääressä jasouti kätkyttä.

Matti asteli juhlallisesti pöydän luo, laski lutinavaimen siihen, menitarjoomaan emännälle kättä:

»Hyvästi nyt», sanoi. Ääni oli soinnuton ja värähti.

»Joko Matti nyt menee? Käteni on niin märkä että pyyhin sen. No hyvästivaan ja onnea uuteen paikkaan.»

»Hyvästi vaan. Panin lutinavaimen tuohon pöydälle ja nahkaset jätinluttiin, sieltä ne löytää Oskari.»

»Aijoin sulle illallista panna, mutta ei ole vielä valmiina.»

»Eipä ole nälkäkään tässä… Hyvästi vaan ja sanokaa isännälleterveisiä.»

»Hyvästi. Kyllähän niitä sopii sanoa.»

Matti meni ulos hitain raskain askelin. Otti portailta tavaratkainaloonsa ja alkoi astua.

...