Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Fritz Reuter
Alasaksasta suomentanut Nikodemus Hauvonen
Viipuri, Clouberg & Kumpp. jaettavana.
Östra Finland'in kirjapaino 1885.
Luku 1.
Kuinka vahvakin mies avisionin ja hautajaisten kautta voi perikadonpartaalle joutua. Koirat hyppivät yli matalan aidan. Kuinkarehellinen mies luopuu viimeisestänsäkin eikä kuitenkaan epäile, vaanottaa lapsensa käsivarrellensa ja lähtee typityhjänä mailmaan.
Juhannuksen päivänä vuonna 1829 istui eräs mies suurimmassa surussasaarnipuiden siimeksessä kokonaan rappiolle joutuneessa puutarhassa.Maatila, johon puutarha kuului, oli arentitalo Peenen varrellaAnklamin ja Demminin välissä, ja mies, joka istui lehvikön viileässäsuojassa, oli arentimies, se tahtoo sanoa, hän oli tähän saakka ollutse; mutta nyt oli hän siitä luovutettu ja tänään oli huutokauppahänen talossansa ja hänen omaisuutensa kulki kaikille ilmansuunnille.
Hän oli kookas, harteva, neljänviidettä vuoden vanha mies, hänentukkansa oli tummanruskea, ja mitä työ voi tehdä ihmisestä, senoli se tehnyt tästä aineesta, ja parempaa ainetta oli sillä tuskinmilloinkaan ollut käytettävänä. Työtä osottivat hänen rehellisetkasvonsa, työtä hänen uskolliset kätensä, jotka nyt lepäsivätjoutilaina hänen sylissään ja olivat ladotut ristiin — arvattavastirukoukseen.
Jaa, rukoukseen! Sillä koko meidän rakkaassa Pommerin maassamme eiollut kai kenelläkään niin suurta syytä puhella Herransa ja Jumalansakanssa kuin tällä miehellä.
Se on kova koetus jokaiselle, kun näkee huonekalunsa, jotka hänhiellä ja työllä vähitellen on hankkinut itsellensä, kulkevankaikkeen mailmaan. Se on kova koetus maamiehelle, kun hänen täytyyjättää karjansa, jota hän huolella ja vaivalla on elättänyt,vierasten valtaan, jotka eivät tiedä mitään niistä tuskista, jotkahäntä koko elinaikansa ovat ahdistaneet. Mutta se ei ollut tämä,joka hänen sydäntänsä niin kovin ahdisti, oli vielä toinen kovaonnettomuus, joka sai hänen panemaan uupuneet kätensä ristiin jakohottamaan väsyneet silmänsä korkeuteen.
Eilisestä päivästä oli hän leskimies; hänen vaimonsa lepäsiviimeisellä vuoteellansa.
Hänen vaimonsa! Kymmenen vuotta oli hän kosinut häntä, kymmenenvuotta oli hän työtä tehnyt ja puuhannut, mitä ihmisvoimat vaanjaksavat, voidaksensa naida hänen ja hankkiaksensa kotia sillesyvälle, voimalliselle rakkaudelle, joka tunki koko hänen olentonsaläpi, ikäänkuin pääsiäiskellojen ääni yli vihreäin peltojen jakukkivien hedelmäpuiden. Neljä vuotta takaperin oli hän pyrintönsäperille päässyt; hän oli haalinut kokoon kaikki, mitä hänellä oli;eräs hänen tuttavistansa, joka vanhemmiltansa oli perinyt kaksimaatilaa, oli antanut hänelle toisen vuokralle — kovilla, hyvinkovilla ehdoilla — sen tiesi hän itse parhain, mutta rakkausantaa rohkeutta, sulaa rohkeutta, että saattaa toimeen tulla. Jahän olisikin toimeen tullut, varsin hyvin toimeen tullut, jos eionnettomuus olisi häntä kohdannut, jos ei hänen pienen rakkaanvaimonsa olisi täytynyt nousta ennen päivänkoittoa, tekemäänaskareitansa, ja jos ei hänen vainionsa olisi saanut noita hehkuviapunasia pilkkuja poskillensa. Niin, kyllä olisi hän toimeen tullut,varsin hyvin toimeen tullut, jos talon omistaja ei olisi ollutainoastaan tuttava, vaan myöskin ystävä — mutta sitä ei hän ollut:tänään antoi hän pitää huutokauppaa hänen kalustostansa.
Ystäviä? Semmoisella miehellä kuin hänellä, joka istui saarnipuidensiimeksessä, eikö olisi ystäviä?