Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kirj.
Kössi Lindström [Kaatra]
Ammattilaisten Kirjapaino,
Turku, 1905.
Sensuurin hyväksymä 28 p. Helmikuuta 1905.
5. II. 1904.
Minna Canthin muistolle.
Viimojen vinkuessa.
Heikkoa verta.
Kuulas, kalpee kevät-yö.
On niinkuin —.
Koska koitti päivä sees?
Pois ruikutus!
Yölepakoiden aikana.
En tahdo —.
Tuli kuolema —.
Mitä olet minulle neiti?
Kevät-huokaus.
Aalloilla.
Kevät ehtii.
Lainehtii laiho —.
Nukkuos mieronmies.
Aikainen vuokko.
Sonetti I.
Sonetti II.
Murrosaikana.
Remuaville.
Niin monta —.
Pajassa.
Hän.
Kankurin virsi.
Kappale eräästä juhlarunosta.
Milloinka?
Katri.
Maa, tämä Suomenmaa oli sorrantaa ylen kauvan kärsinyt vainoojain, sodan, hallan ja puuttehen inhan, vaipunut vaivoihinsa ja sortua uhkasi kohta, kun oli uupunehet sen lapset, poiss' oli päivä, nouseva aamunkoi, joka toivoa antanut oisi, poiss' oli urhokkuus, taka-aikain intosa mieli, poiss' oli uskokin tuo, joka siirtää vuoria voipi, usko ja luottamus tään tuhatjärvien maan elinvoimaan. Kansoa uhkasi näin iki-yö sekä kuolema kylmä: haut' oli luotu jo sen, sitä peijaat valmihit vartos. Silloin kuulevi maa kevätlaulua sointuavaista, laulua kauniimpaa, ihanampaa kuin oli konsaan kuullut se lapsiltaan, ilon murheen aikojen vierren.
Laulupa kertovi kuink' ihanainen ja suuri on Suomi, kuinka on kauniit tuon suvipäivät ja talviset illat, maa miten kukkivi, kuin salot sillä on suuret ja laajat, lintujen laulua täys joka honka ja kukkea koivu, kuinka on mahtavat tuon joet, järvet ja vyöryvät virrat, peltoa kuinka on tääll' erä viljava kullekin suotu, maat' ihan yllin kyliin, honkia pirttejä varten. Vierisi virsi ja sen sävelet näin virkkasi vielä: Tääll' isät taistelivat vihamiestä ja vainoa vastaan, hurmeellaan tämän maan vapahaks', omaks ostivat meille, taistelivat petojen: sutten ahnaan, kontion kanssa, hautahan astipa myös syyshallojen huuruja kärsein soita he kaivoivat, ojat ympäri korpia loivat, kyntivät, kylvivät maan "Jumalaltaan kasvua toivoin", uskoen siunaukseen käden työn sekä uutteran mielen, vaikk olikin petäjää tahi olkea leipänä joskus, raunio vaan tupa maan vihamiehien vainojen alla.
Laulu ja laulaja vaan näin jatkoi sointua tuota: Suomi on armain maa, isänmaamme ja siksipä Suomi saakohon lapsiltaan sydämet sekä rakkaudenkin, jolla se hallaisestaki maaperästään ihanaiset nostavi heelmät, kukkia kasvattaa sekä siittää. Kenp' olis siis kotimaataan, Suomea suojelematta rakkaudellaan? Voisiko kenkään hyljätä, heittää syntymämaata ja rantoja rakkahan, kallihin Suomen?
Suora on Suomen mies; sitä peljätä ei takatalvi, ei vihamies, ei vainojen, vastusten suruvuodet. Siksipä Suomenmaa ajan aaltojen kuohujen tullen hyrsky