E-text prepared by Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Kirj.
Suomentanut
Erland Piirinen
Tampereella,Kirjapaino Hermes,1919.
1. Selvä Tukholmaan! 2. Kamillan uhkavaatimus. 3. "Tee hyvin, uusi päivä!" 4. Asunto. 5. Uudenvuodenpäivä. 6. Kamillan tunnustukset. 7. "Mitä sinä ajattelet?" 8. Matildan tulo. 9. Kuorma ja ies.10. Kieltäymys-säästölaatikko.11. Kamilla viskaa kirjallisuuden seinään.12. Kannattaa olla rehellinen.13. Maijan salaisuus.14. Erik ei tullut.15. Palaneet tulitikut.16. Tulikuumia savipulloja.17. Verraton professori.18. Ruma mies.19. Kuolema ja rakkaus.20. Maijan tappio.21. Kamillan uusi sydän.
1. Selvä Tukholmaan!
Helmikuun 21 p:nä.
Olen laskenut lyhdyt laiturilla, jossa kuljen, ja niitä onkolmekymmentä, yhtä monta kuin minun on varrottava minuutteja,ennenkuin saan tietää kohtaloni.
Vuosikausia olen harjoitellut odottamaan, sen jälkeen malttamaanmieleni, ja sitten taas odottamaan. Mutta tämä vaivainen puoli tuntiatuntuu minusta sietämättömältä, minä menetän malttini, vapisen.
"Minä, joka koko elämäni olen odottanut tuon toivotun tuloa, istunnyt ja odotan puolen tunnin kulumista". Strindberg on sanonut noinjossakin, ja minun täytyy nyt hänen laillaan ihmetellä, että puolituntia toisinaan voi tuntua pitemmältä kuin "koko elämäni". Mitäkello on nyt? Vain kolme minuuttia on kulunut siitä kun sitä viimeksikatsoin, minuutit ovat varmaan noiduttuja.
Ennen vanhaanhan kansa luuli, että vuoden sadon viimeiseen lyhteeseen,viimeisten jauhojen viime kakkuun kokoontui ihmeitä tekevä voima, jaettä kun puu kuorittiin latvaan päin, niin pakeni puun henki ylimmälleoksalle, ja siellä se pysyi vankina. Samalla tavoin näyttävät kuluneetvuodet jollakin salaperäisellä tavalla siirtyneen viimeiseen puoleentuntiin. Kaikki on noissa minuuteissa, kaikki mitä olen kokenut,sittenkuin tulin Erikin vaimoksi, ja aina tähän hetkeen asti. Muistoensi lempemme ajoilta kohoaa kuin suloinen väristys pitkin jäseniäni,ja seuraavassa silmänräpäyksessä vihloo sydäntäni tuska, jota tunsin,kun me erosimme köyhyyden takia. Kun otan kelloni esille ja näenviisarin hiljaa lähenevän sitä hetkeä, jolloin saan puheluni Tukholmaanja Erikille, sykkii sydämeni jännityksestä ja riemusta, kuten silloinkun olen mennyt häntä tapaamaan. Pistän kelloni pois, ja sydämeni onniin raskas, kuin hän heti jälleen matkustaisi. Kello 5,35 olen yhtärohkea ja toivorikas, kuin ollessani morsiamena valkeassa hunnussani,ja kello 5,37 niin epäilevä, kuin monien vuosien pettymykset ovat minuttehneet. Minun pitäisi voida luottaa mieheen, joka on ollut puolisonanikolme vuotta, ja kuitenkaan ei minulla ole aavistustakaan mitä hän, kunpuhelinneiti sanoo: selvä Tukholmaan, vastaa pyyntööni. Enimmän pelkäänettä hän vastaa: — ajatelkaamme asiaa. Sillä silloinhan on kaikki yhtäepävarmaa taas.
Kun kirjoitin hänelle pari päivää sitten, etten enää kestänyt kauempaa,että tahdoin nyt heti jättää pienen leipäkannikkani Göteporissa jatulla hänen luokseen sekä ahertaa yhdessä hänen kanssaan, niin teinsen saadakseni joko myöntävän tai kieltävän vastauksen. Nyt tai eimilloinkaan! sanoin minä, mitäpä jos hän sanoo: "ei milloinkaan", seei ollut tarkoitettu niin kirjaimellisesti. Herra Jumala, on vieläkaksikymmentä minuuttia jäljellä!
Mutta ei kai hän sano niin? Kun on kiihdyksissä, kuvittelee myösmielessään niin pa