Produced by Tapio Riikonen
Elämäntarina
Kirj.
Edistysseurojen Kustannus-OY, Helsinki, 1920.
Edistysseurojen kirjapainossa.
— Ota ryyppy!
Vanhus katsahti ympärilleen. Ei ketään! Hän pani sikarintumpinuudestaan suuhunsa. Vetäsi. Katsoi silmät harallaan, hieman arkanaoveen.
— Ryyppy! ota… sinulla on, kaapissa.
Vanha mies käännähti levottomasti penkillä, mutta suu oli mennytnauruun. Puhuiko todellakin joku?
Mitä?
— Ryyppy sinun pitää saada… se on niin saakelin hyvää… Suussakinon outo maku, aivan kuin vasikan… tphyi! Vihellä! Kaapissa on…kamarissa.
Hän nousi. Huuli värisi — levottomuudestako vai sisäisestänauramistarpeesta, ryypynolemisen tiedosta?
Tuo kuiskaaja? Kyllä hän sen tuntee. Vanha tuttu, omat ajatukset. Nepuhuivat joskus kuin sivullinen, milloin kiusaten, härnäten, pilkaten,milloin kiihottaen, selittäen tai tuomiten. Aina tilapäämielialojenmukaan.
Vanha Siimon Kirsi käveli yli suuren tuvanlattian takan luo, ottaakseentulitikkuja muurinotsikolta ja sytyttääkseen sammuneen sikaarin.Yhtäkkiä pysähtyi puoli lattiassa. Hänen korvaansa kuului miehen huuto,kamala hätähuuto. Siinä oli sanojakin, mutta niitä ei eroittanut.Ainoastaan ääni!
Siimon Kirsi seisoi keskilattialla suu kauhusta auki valahtaneena, otsarypyssä, koko olemus pelkkänä korvana.
Hän oli iso mies, yli kolmen kyynärän, hartiat jykevästi kyömyssä,kasvot punakat, parta äsken ajeltu, tukka harmaa.
Huuto oli muuttunut kirkunaksi. Hän seisoi ja kuulteli yhä. Sitten selakkasi. Kuultelija huoahti helpotuksesta, astui. Lattia melkeinnotkahteli.
Joku tulee eteisessä. Kirsi tuntee jalankäynnistä renki-Joosen.Tyytymättömyyden väre käy yli kasvojen. Niillä kuvastaa säännöllisenalkoholinautinnon pysyvä punerrus ja punertava raukeus. Oli juuriaikonut pistäytyä omaan kamariinsa, mutta se renkilurkki tutkii jaarvaa.
— Veisaa! kuiskaa joku.
Siimon Kirsi tottelee kohta, alkaa hymistä matalalla äänellä:
"I-i-loit-se sie-lu-un Her-rras-ssa ja o-ole tu-r-vas' hy-yväs'!"
Joku nauroi. Siimon Kirsi käänsi päätään, mutta huomasi samalla että seolikin hän itse.
Renki viipyi eteisessä niin että Kirsi ehti kamariin. Ovessa hänetyllätti hätivä kiire ja aivan kuin pelkurin tunne. Taas juuri siinäkuiski ja hätyytti:
— Näkee se… renkinulikka, ja nauraa… ja kertoo maailmalle ettäsulla on viinaa ja sinä poltatat sitä… se katsoo selkääsi nyt… nytja arvaa että sinä menet ryyppäämään…
Mutta kamarin ovi on jo kiinni ja renki kuuluu vasta tulevan tupaan.Rauhottuen tuumii Kirsi, että onko se jo mennyt päähän, vai? Polvetovat hieman väsähtäneet. Mikä niissä? Ryyppää.
— Nähköön! Lempoako sinä siitä!
Todellakin. Hän röyhisti komeata rintaansa. Mitä? Kuuluiko se huutotaas? Ei. Astuu uudestaan tupaan ja jatkaa:
"Hä-än a-a-vun a-an-taa-a va-ai-vo-ois-saa", — — —
Kirsi kävelee pöytäpenkille. Tuvassa vallitsee sunnuntairauha. Missälienevätkin kaikki?
Joose on heittäytynyt pitkälleen penkille. Vanhan isännän veisuunhyrinäon hänelle jo kertonut, että sillä taas on. Tarkalla vainullaan hänhaistaa, kun tämä astuu tupaan, hajun, joka lemahtelee penkille asti.Renki suorist