Kirj.
Sigrid Undset
Suomentanut
Väinö Jaakkola
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1924.
Aksel käveli pankin edustalla ja odotti veljeänsä.
Sataa tihuutti yhtenään. Usvaan kietoutunut harju kohosi talojenyli. Tämä oli kaupungin pääkatu, enimmäkseen kaksikerroksisiapuutaloja, jotka olivat siististi maalatut vaalein, tympein värein,harmaankeltaisiksi ja harmaanvalkeiksi, ohuen, kylmän suklaanruskeiksi.Etempänä sillan luona pisti yksi kivitalo kalkinvalkoisena silmäänjonosta, alastomana ja köyhänä punaisine palomuureineen, muistuttaenmurheellisesti oikeita kaupunkeja.
Jos olisi ollut päivänpaiste, olisin ehkä pitänyt tätä idyllisenä,ajatteli Aksel. Hän katsoi kelloonsa, oli odottanut neljänneksen.
Silloin pujahti äkkiä veljen pieni punainen jäniskoira hänen jalkojensavälitse, pyörähti ympäri ja istahti isäntäänsä vastapäätä. Torkildtervehti:
"Sinun täytyy antaa anteeksi, että olet saanut odottaa —"
"Luulin tosiaankin, että te pankkiväki olisitte täsmällisiäpienimmässäkin", sanoi Aksel, ja Torkild nauroi:
"Sinähän puhut ihan puhdasta tanskaa. Sinun on katsottava, että palaattakaisin äidinkieleesi, poika."
"Sehän muuten onkin äidinkieleni", virkkoi Aksel miettivästi.
Oli kuin kaikki hänen alakuloisuutensa olisi äkkiä ja väkivaltaisestitihentynyt kyllästymykseksi ja masentuneisuudeksi. Minkä ihmeen tähdenhän oikeastaan oli tullutkaan tänne! Ja hän lausui äkkiä sen, mitä oliajatellut mielessään koko päivän:
"Kuulehan, Torkild — käykö sinun mielestäsi päinsä, isän puolestanimittäin, että teen matkan jonnekin kauemmas täältä — tuntureilleesimerkiksi?"
"Luonnollisesti. Ymmärräthän toki, ettei isä voi odottaa sinuntallustelevan tässä kolossa koko kesää."
"E—ei", virkkoi Aksel keventyneenä. "Minunhan on astuttava toimeenivasta kuuden viikon päästä —"
"Ei, herra varjelkoon. Kulkea täällä kuusi viikkoa, kun ei ole siihenpakkoa — sitä ei tottavie kukaan jaksaisi."
He kääntyivät hotellin portista sisään. Ja riisuttuaanpäällysvaatteensa ja istuessaan ikkunan vieressä pimeässä,epäviihtyisässä ruokasalissa ei kumpikaan veljeksistä oikein tiennyt,mistä he puhelisivat. He katselivat ulos ikkunasta katua ja sadetta,kunnes Aksel sanoi:
"Rose Wegner tulee siis huomenna."
"Niin." Torkild punastui äkkiä hiukan. Mutta Aksel hymyili ja sanoi:
"Hän oli kaunis lapsena, mikäli muistan. Voisi ehkä kuluttaa aikaansahakkailemalla häntä hiukan. Jollei hän vain ole muualle kiinnitetty?"
"Siitä en tiedä mitään. Mutta luulen muuten, ettet sinä tule huomaamaanhäntä miksikään hauskaksi hakkailtavaksi."
Akselilla oli tunne, ettei Torkild mielellään puhunut tästä aiheesta.
Mutta hän ei voinut keksiä mitään muutakaan, siksi hän virkkoi:
"Rouva Wegnerhän on nyt kuollut —"
"Niin, hän kuoli useita vuosia sitten."
Ruoka tuotiin. Ja hetken he söivät äänettöminä. Kunnes Torkild tarttuilasiinsa:
"Terveeksi. Hauska että tulit kotiin viimeinkin. — Se on kyllä ollutsuuri ilo isällekin —" lisäsi hän hetkisen perästä.
"Tokko?" Aksel katsahti ylös. "Luuletko niin — vakavasti puhuen?"
Torkild nyökkäsi. "Isähän on