Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kuvaus
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström,1897.
Oli autettava varattomia tovereita, jotka nyt siirtyivät pois koulunrakkaaksi käyneestä piiristä. Nuo lähtevät, "kokelaat", kuten heitäkaupungissa nimitettiin, olivat kaikkien huomion esineenä. Heistäpuhuttiin syrjäisemmissäkin piireissä ja heidät tunnettiin laajoissakerroksissa. Huomiota he vetivätkin puoleensa, kun he lomahetkinäänristeilivät kaduilla tavallista suuremmissa parvissa.
Joukossa oli varattomiakin. Ja heidän avustamiseksi pantiin toimeennäytelmä-iltama, jossa yksi toveri puhui, toinen lausui, muut lauloivatja näyttelivät.
— Mutta mistä saadaan näytelmäkappale?
Siinä olikin pulma. Sen pitäisi olla sellaisen, mikä olisi suurenyleisön maun mukainen. Ei sen tarvitsisi niin täyttää taiteenvaatimuksia, vaan siinä pitäisi olla kauniit puvut, runollinenvuoropuhelu, rakkautta ja vastarakkautta, sieviä tyttöjä, mutta vieläsievempiä lauluja. Kaikkien sitä pitäisi ymmärtää ja kaikkien siitäinnostua. Lopulta sellainen löydettiinkin.
— Mutta naisnäyttelijöitä?
Niitäkin piti saataman. Tarkastettiin kaikki kaupungin tytöt, muttasopivia ei tahtonut löytyä. Tarkastettiin vielä toiseen kertaan ja jokeksittiin sopivat. Mutta oli niilläkin yksi vika: puhuivat huonostiSuomen kieltä. Ja lähtisivätkö sitte?
Valittiin koulun komeimmat herraspojat tekemään kumarrusmatkaa heidänluokseen. Joku oli jo ennestäänkin tuttu, jotta oli toivoa. Ja toivotäyttyi. Tytöt kuuntelivat posket punaisina pyyntöä ja kahvettivatlähetystöä kotonaan. Ja siinä innostuttiin yhteistyöhön.
Mutta vieläkin oli voitettavana nikara. Risto Mustaparran johdolla,joka oli yksi lähteviä ja tulinen suomenmielinen, syntyi vastapuolue,joka ei tahtonut tietää mitään ruotsalaisista tytöistä suomalaisten"kokelaiden" iltamassa.
— Puhdas, sointuva Suomi pitää lavalta kaikua!, huusi Risto.
— Tai näyttelemme me itse naisina, lisäsi hän hetken takaa tuollahänelle tällaisissa tilaisuuksissa omituisella äänellä, jotavastustajat "hävittömäksi" nimittivät. Ja se kuului kyllä yli syntyneenrähinän, se kun tapaili karjumista.
Lopuksi saatiin aikaan kompromissi sellainen, että oli vaadittavatytöiltä ensin kielinäyte, ja jos se ei ollut kelvollinen, niinedelläkäypää, tarpeellista Suomen kielen opetusta.
— Mutta kuka menee tuollaisia esityksiä tekemään tytöille?, kysäsiitsetietoisen röyhkeästi komein herraspoika ja kumarsi samassa, jottarillit nenältä hypähtivät.
— Siitä tulee skandaali!, huusivat herraspojat.
— Minä menen, vastasi Risto. Minä en häpeä äidinkieltäni.
— Kuka tässä häpeää?
— Te juuri!
Kinastus päättyi siten, että tuo komein herraspoika annatti kokotoverikunnan pyytää itseään sanoman viejäksi tytöille. Ja hän osasiesittää asian heille sen keveimmässä värityksessä. Hehän tietysti eivätosaisi kirjakieltä, milloin he sitä olisivat oppineet — ja samassa tuokomea herraspoika, Alvar Antman, nauroi valkeat hampaansa näkyviin —,jotta nyt olisi parasta edeltä vähän harjoitella kirjakielen mukaistaSuomea. Voitaisiin aina välipalaksi tanssia, ettei tulisi ikävä.
Tytöt ottivatkin esityksen omantunnon kannalta. Eivät he olleetmuistaneetkaan, ett'eivät he "oikein" osaisi Suomea. Ja he uhrasivatkirjakielen harjoitte