E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Helsingissä,Suomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa,1912.
Kevään voimakkain aika oli jo mennyt ohi. Oli tullut se raja-aika,jolloin lapset alkavat väsyä keväisiin leikkeihinsä. Pojatkin olivat jokäyneet läpi ja kokonaan suorittaneet tavanmukaisen, joka vuosi samassajärjestyksessä uudistuvan leikkiohjelmansa, aina noppasilla olosta ja"kruunu vaiko klaava" -pelistä pallon- ja pilpanlyöntiin asti jaalkoivat jo vetelehtää laiskistuvan näköisinä seinävierillä.
Ja sama oli tyttöjenkin laita. Hekin olivat kevään kuluessa, kunheräävä luonto oli heidät eloisiksi virkistänyt, olleet kuurusilla,sokkosilla, ajaneet yhdellä jalalla hyppien lastua kuviosta kuvioon jaleikkineet kaikki muutkin leikkinsä jokavuotisessa järjestyksessä.
Mutta nyt oli heiltäkin ikäänkuin ohjelma lopussa. Yhä kesäisemmäksimuuttuva ilma jo ikäänkuin painosti. Mitä leikkiä yrittikin, niintuntui se jo vanhalta.
Ja sitä mukaa oli muuttunut heidän mielialansakin. Vielä äskettäin olinuori mieli ollut eloisa kuin kiurun laulu, joka ei mitään kysy, eimistään huolehdi, ei tunne rajoja, vaan soi ja syöksähtelee kuinjostain ylitsepursuava viaton ilo. Mutta nyt alkoi olla toisin. Kesäkölie jo painostanut, vai mikä, sitähän eivät tyttösemme tajunneet, eivätliioin tutkineetkaan koko mielen muutostansa. Vielä äskettäin eivät hejoutaneet mistään suuttumaan, eivät huomaamaan mitään satunnaista pikkuloukkausta, niin täysin olivat he olleet leikkiensä, kevään ja ilojensavallassa. Mutta nyt he jo ikäänkuin hieman huolehtivat oikeuksistansa,loukkautuivat, joskus riitautuivatkin, jos joku heidän oikeuksiansaloukkasi, esimerkiksi astumalla vahingossa varpaalle.
Niin: lasten mielialoissa alkoi tuntua kypsyvän kesän luomaa raukeutta.Niin olivat menossa mielistä keväiset ilot, kuten mahlat kuivuvatkoivusta, kun kesä kypsyy ja lehdet viherjöivät voimakkaimmillansa,ikäänkuin riemuiten täyteen kasvuun päästyänsä.
* * * * *
Eräänä semmoisena päivänpaisteisena päivänä, kevään ja kesän rajassa,kun koivujen mahlat olivat jo kuivuneet, lasten kevät-ilot ehtyneet jalehti viherjöi pehmeimmillänsä, oli Lilli, Siviä ja Ruusu paistattaneetpäivää tuvan seinävierellä, noppailleet kivillä laiskasti, kuin muuntehtävän puutteessa, ja kukin itseksensä, polvet pystyssä istuksien.Päivä paahtoi paljaita pohkeita niin miellyttävästi, että aivanmielellänsä antoi mekon helmojen kohota miten ylös hyvänsä, ettäpäivänpaiste saisi vapaasti hyväillä jalkojen hipiää niin ylös, niinkauas kuin sen vain halutti hyväillä. Kaikki olivat he jokseenkinsamanikäisiä, noin seitsemän-, kahdeksanvuotisia, tai mitenkä nytkertomuksemme kanssa paraiten sopisi. Kaikki olivat he kilttejätyttösiä, hyviä toveruksia ja läheisiä naapuruksia.
Mutta siinä istuksiessa osui nyt Lilli sommittelemaan pikkukivistäjotain asumusta, leikkitalon tapaista, ja oitis helähti hänen mieleensäsiitä aiheesta eräs asia: Hän huudahti aivan kuin olisi jotain hyvintärkeää muistanut:
"Tytöt hoi!… Ai-jai!"
Toiset katsahtivat häneen. Hämmästyneenä löi Lilli käsiään yhteen jaikäänkuin päivitteli:
"Kun me näet emme ole muistaneet olla talosilla!"
"Hyvä isä sentään!" ihmetteli Kososen Maijan tytär Siviä ja Ruusukinlöi nyt jo käsiään yhteen ja ikäänkuin tavaili:
"Johan minä olen sanonut, että…"
Siin