Produced by Kuusankosken Kirjasto and Tapio Riikonen
Kirj.
Juhani Aho
1911.
Mies—pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka—hakkaa kaskea korkean vaaranrinteellä. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvistö jo tutista ja lastutlennellä. Hän kaataa niitä säärensä paksuisia kuin pajukkoa raivaten,selkäänsä oikaisematta.
Vaara, jonka rinnettä hän raataa, on rannattoman erämaan keskessä, jossasiellä täällä kohoo toisia samanlaisia vaaroja kuin mättäitätulvehtivalla luhdalla. Kaikki muut vaarat ovat huippuunsa asti metsänpeitossa, tätä vain on kaskettu, alhaalta ylöspäin nousten,päivänpuoleiselta rinteeltä, pyritty laelle, vaan ei päästy vieläpuoliväliinkään. Pälvi siinä kuitenkin jo on erämaan autiossa, pykäläaarniossa: vihertävä ruishalme, alempana ahoja ja vielä alempana notkontakana asutus juuripuolessa pitkän niemen, jota kaitaiset vedetkiertävät pieninä järvinä, soikeina salmina ja koskina.
Se näkyy siihen, missä mies hakkaa. Hän levähtää, katsahtaa alas, näkeehalmeensa, talonsa, niemen ja kosken. Hän heilauttaa kirvestään niinkuiniskeäkseen sen kantoon, aikoen huoata, mutta upottaa sen taas uuteenpuuhun ja alkaa huojua—pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka.
Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jotutisee—ja niinkuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku.Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet,päättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästäja tulla niiden kanssa toimeen.
—Pitipähän taas epäsovussa erottaman—pitipähän taas sanottaman nekatkerat sanat. Että se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta—muttaettä se saattoi sanoa: »Vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!» Silläminkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussaluonnon vika? Näithän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi,että vasemmukseni ontuu—vaan että saatoit sen minulle sanoa?
Hän jätti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensä maahan ja istuutui.
—Olenhan minä jo vanha, enkähän minä näköäni milloinkaan ole kehunut.Mutta tarvitsiko nyt siitä hänen silmänsä välähtää niinkuin äkäisen,salavihaisen koiran. Ja jos nyt häntä hartioista vähän hyväilinkin, niinolisiko tarvinnut tiuskata: »Mene siitä kompuroimasta!»—ja sitä vaille,ettei kapustalla lyönyt. Enhän minä kuin lepyttääkseni, ettei enääjuroteta—että sovitaan pois.—Onhan saanut minulta olla … milloinkaminä olen hänelle väkivaltaa tehnyt?
Kun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui jatuli sovinnoille.—Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi sejo sillä ollut hyvä. Kun tulonsa kuulin, niin minä sille jo kauasnäyttämään, etten minä sitä enää muista. Jos tuli tänä päivänä,niinkuin ennen muinoin tuli laulaen, niin että metsä edellään raikui,niin minä hänelle tästä mylvähdin niinkuin härkä, mörähdin kuin kontiomerkiksi, etten minä sitä enää muista, elköönkä hänkään.
Hän tahtoi uskoa, että Marja vielä tulee. Lehto sihahti lämpimässätuulessa, lepo viihdytti veriä. Jospa tuo nyt sanoikin. Lie sanonut senvain kiivaudessaan, muusta jostakin myrtyneenä, ei minusta. Tuohonkahden koivun haarukkaan nostan hänet istumaan niinkuin pikkutyttönäennen. Se siinä käenkukuntapuussa, minä häntä tästä kannon päästäkäköseksi haastan, metsänneidoksi, salojen sinitytöksi sanelen—sitämielellään kuuntelee, vaikkei ole kuuntelevinaan, mutta kuitenkinkarjanpolkuja kulkiessaan sitä itsekin itsestään laulaa. »Auta Juha,»sitten huutaa, »en pääse alas jos et auta!»—ja hento kaulaan kavahtaaja