Kirj.
Vilhelm Krag
Suomennos Oskar Liljefors Helsingin Kaiulle
Helsingissä,Emil Vainio,1905.
Konsuli Ebbesen, rikkain ja enin arvossa pidetty, enin pelätty ja eninvihattu mies koko kaupungissa, nousi vitkalleen kirjoituspöytänsääärestä. Mutta noustuaan jäi hän seisomaan eteenpäin kumartuneena. Hänveti kellon liivinsä taskusta, napautti auki sen kannen, painoi senjälleen kiinni ja pani kellon taskuunsa, siihen vilkaisemattakaan.
Ovelle koputettiin. Hän sävähti ja katsoi oveen säikähtyneen näköisenä.
— Astukaa sisään! huusi hän sitten ja ojensi selkänsä.
Se oli ainoastaan eräs konttoristeista, joka toi konseptia.
— Pankaa se tuohon! Ja muistakaa, ettei kukaan pääse luokseni tänäaamupäivänä, ei kukaan! Oletteko ymmärtänyt?
Kaljupää konttoristi hiipi ulos ovesta, jonka hän aukasi juuriniin paljon, että pääsi siitä pujahtamaan. Ja sitten sulki hän senvarovaisesti.
— Tst! — kuiskasi hän toisille ulkokonttorissa. — Tänään ei ole hyväolla ukon kanssa tekemisissä. Varokaa päästämästä ketään hänen luokseentänään, muuten menee paikat nurin.
Jäätyään yksin, konsuli Ebbesen otti hän konttoristin konseptin,vilkaisi sitä ylimalkaisesti ja heitti sen pöydälle jälleen.
Sitten hän meni nurkassa olevan sohvan luo ja istuutui raskaasti.Ja mitä kauemmin hän istui, sitä enemmän hän lyyhistyi kokoon.Hänen tunnettu jäntevyytensä oli kuin pois puhallettu, ja jos jokumuukalainen olisi hänet sillä hetkellä nähnyt ensimäisen kerran, olisihän häntä pitänyt vanhana, murtuneena miehenä.
Siihen asti ei konsuli Ebbesen ollut tuntenut kumpaakaan. Mutta kahdenviimeisen vuoden kuluessa oli huono onni häntä lakkaamatta seurannutja selittämättömimmät onnettomuudet ja vastoinkäymiset olivat häntäkohdanneet, kenenkään ulkopuolella olevan saamatta vihiäkään niistä.
Niin, onni, joka yli sata vuotta oli johdattanut Hans Ebbeseninliikettä, oli nyt äkkiä kokonaan kääntänyt sille selkänsä senperustajan pojanpojan pojan aikana. Varmiinmat ja varovaisimmin tehdytsuunnittelut menivät myttyyn, samalla kun tyhmeliinit ansaitsivatpääomia mitä uhkarohkeimmilla keinotteluilla. Alussa hymyili hän sillekaikelle ja ajatteli usein sitä kertaa, jolloin oli Monte Carlossapelaamassa. Alussa hän oli voittanut, vaan voittanut, kuinka ikinäolisikaan käyttäytynyt. Niin, hän oli lopuksi huvitteleinnut panemallakultakolikoita umpimähkään kierimään viheriällä pöydällä ja antamallaniitten jäädä siihen, mihin pysähtyivät, ja joka kerta hän voitti.
Mutta sitten kääntyi onni äkkiä. Hän pelasi varovaisemmin, koettisuunnitella laskuja, teki muistiinpanoja ja luuli huomaavansa, ettäonnenpelissäkin oli jonkinlainen laki vallitsemassa.
Mutta mikään ei auttanut. Joka kerta kun hän pani rahansa jollekinnumerolle tai värille noukkasi sen siitä krupierin (pankkipelaajan)koukku. Niin jatkui siksi kunnes muuan vanha, oudonnäköinen mies, jokakoko ajan oli seissyt hänen vieressään ja tarkastanut peliä ottamattasiihen osaa, sanoi hänelle:
— Teidän ei pitäisi pelata tänään. Tehän näette, ettei se hyödytä.
Teillä ei enää ole la chance (menestystä).
Niin, hän oli viime aikoina usein muistellut sitä vanhusta, omituistaukkorahjusta, josta hän sittemmin sai kuulla, että hän oli ollut rikasmies, mutta kadottanut omaisuutensa viheriän pöydän ääressä ja eli nytpienellä eläkkeellä, jonka pelipankki kaikessa ystävyydessä hänellesuoritti sen vuoksi, ettei mies rukka olisi