Produced by Tapio Riikonen
Novelleja
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Ahjo1919.
Pettymys.
Kapina.
Tykkihevonen.
Sodan ääni.
Lentävä hirvi.
Kostaja.
— Yksi tunti enää… viimeinen tunti… Nuori upseeri lausui nuo sanatkuin itsekseen, tuskin kuuluvasti. Mutta vastapäätä istuva nainenhätkähti kuin syytetty kuullessaan kuolemantuomionsa; hänen nuorillakasvoillaan kuvastui hätä ja kauhu, kun hän vapisevin huulin kuiskasi:
— Jumalani… jumalani…
— Mitä, armaani…?
— Se on sittenkin totta — sinä menet.
— Tiedäthän… täytyy…
— En ymmärrä… tuntuu kuin kaikki olisi unta — kamalaa unta.
Sellainen onni ja sitten yhtäkkiä…
Värisevä ääni tukehtui kyyneliin. Mies kohotti hänen kasvojaan, suuteliliikutettuna hänen valkeata otsaansa puhuen hellästi ja pakotetunreippaasti:
— Älä sure… rakas. Pianhan minä sieltä palajan, ehkä everstiksikorotettuna… Yrjönritarina… Ja ajattele jos se… mitä eilenpuhuin… Marcella…
Hänen kasvoillaan säteili onni ja hellyys; se näytti aivan kuinsähköaalto sattuvan naiseen: hän nousi, puristi miehen päätä rintaansavastaan, ja hänen äänensä värähti vienona ja hellänä:
— Ah niin, rakas… Minä hoitaisin, kasvattaisin häntä. Yhdessäodottaisimme sinua… tuloasi…
— Ja ellen enää palaisikaan… olisin sittenkin luonasi —hänessä…
Mies vaikeni kuin ihanasta unesta havahtuen ja kuiskasi katkonaisesti,epävarmasti:
— Mutta ellei… ellei olisikaan niin…?
— Oi, sen täytyy olla niin, — huudahti hänen nuori vaimonsatulisesti. — Me odotamme sinua… ajattelemme sitä ihanaa päivää,jolloin tulet kotiin. Oi, Arnold — ajattele sitä päivää…
Mies unohti kaiken. Kirkkaana, lämmittävänä auringonpaisteena tulvahtihänen sieluunsa ihana kuva kotiin paluusta. Samalla tunsi hänrakastettunsa kiihkeän suudelman, kuuli hänen sopertavan jotainomituista, hellää, joka vaikutti häneen kuin väkevä viini, valtasihänen koko olemuksensa suloisella huumauksella. Hän tunsi vain, ettäolento hänen sylissään oli kallein maailmassa, jonka puolesta hän olisimielellään uhrannut elämänsä… Kuin unessa hän hiljaa kuiskasi:
— Niin, armaani… Sen täytyy olla niin.
He eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet sellaista pyhää, puhdastahehkua ja liikutusta kuin silloin. Miehen mieleen lennähti outoaavistus, että se onkin heidän viimeinen syleilynsä… Mutta mitä siitä— hän eläisi sittenkin pojassaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsäonnesta — hän eläisi aina heidän molempien rakastavassa muistossa…Vaimo suuteli hänen silmiään sopertaen hiljaa:
— Älä rakas… Arnold… Nyt tiedän… tunnen, että se on totta…
Tuo varmuus vaikutti mieheen kuin ehdoton tosiasia. Lähtökin tuntui nythelpommalta — olihan edes yksi valopilkku kaipauksen ja murheenpimeydessä.
Hän lähti yksin asemalle…
Jo monta päivää oli hyökkäysarmeija pitkänä jonona edennytvihollisalueelle suokannaksia myöten, työntäen edellään pientäpuolustusjoukkoa. Ylipäällikkö oli päiväkäskyssään kehoittanut kaikkiaäärimmäisiin ponnistuksiin, jotta ehdi