Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Tekijän luvalla suomentanut
Hilja Walldén
Porvoossa,Werner Söderström Oy,1919.
Rouva Bertholdi istui suorana vuoteessaan. Hän kuunteli. Ei kuulunutmitään. Kuinka toista olikaan ollut ennen! Silloin pojat jo aamullaolivat täyttäneet talon touhullaan, niin runsaalla raikkaallaelämällä. Nyt oli hiljaista. He olivat poissa. Että Heinz meni, olipäivän selvää, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä suorittamaansotapalvelustaan. Ja hän oli aina halunnut upseeriksi — miksipämuuksikaan? Erityisiä taipumuksia ei hänellä ollut, opiskeluunei mitään halua; mutta rohkeutta, pontevuutta, ruumiin notkeuttahänellä oli, hyvä ryhti ja kauniit kasvot. Kun hän ensi kerran tulisunnuntaiksi kotiin Spandausta — tykistön lipunkantajana — olijotakin, ylpeyden tapaista hiipinyt äidin sydämeen. Jos kaikki olivatHeinzin kaltaisia ja niin helposti mukaantuivat sotapalveluksenrasituksiin, niin ei Saksalla ollut hätäpäivää.
Vaistomaisesti kohosi rouva vielä pystympään; hän käänsi päänsävuoteensa vieressä olevaan yöpöytään päin, jolla, yhteisten kehystenkeskellä, hänen molempien poikiensa kuvat olivat. Hänen miehensä olivähää ennen heidän lähtöään lähettänyt kumpaisenkin valokuvaajaan,ja sitten jouluna, ensimäisenä joulujuhlana, jonka he viettivätilman lapsia, äiti oli saanut tuon odottamattoman lahjan. Isä olitarkoittanut hyvää, hän luuli ilahduttavansa häntä, mutta hänen olitäytynyt itkeä, itkeä niin kovin, että hänen miehensä ensin oli olluthuolissaan ja sitten suuttunut: olihan se päivänselvää, että pojatolivat sodassa, terveet, voimakkaat miehet! Jos kaikki äidit olisivatnyt tahtoneet pitää poikansa kotona, kuinka silloin olisi käynyt? Jaolivathan pojat vielä elossa ja ehein nahoin.
Niin kyllä, Jumalan kiitos, mutta, mutta — hän ei ollut enää itsekäänoikein tietänyt, mitä tahtoi sanoa. Voi, että hänen nuorimpansakinoli mennyt! Vasta kahdeksantoista vuotias hän oli; ei hänen olisitarvinnut. Mutta yleinen huumaus oli hänetkin vallannut. Tuli koulusta,paiskasi kirjat menemään, niin että irtaantuneet lehdet lentelivät —taas oli muuan opettaja sanonut: "Kuinka, Bertholdi, te olette vielätäällä? Olettehan te iso ja vahva." Niitä koulumestareita, voi niitäkoulumestareita! Turhaan äiti oli varoittanut, turhaan pyytänyt: "Älämene! Sinä olet vielä liian nuori, et kestä sodan rasituksia." Eiväthänhe olleet kukaan oikein järjissään, eivät pojat, eivät opettajat,eivätkä isät — eivät ketkään. Äidit vain näkivät, kuinka todella olilaita ja kuinka kävisi, ja oli käynyt.
Hiukan viluissaan Hedwig Bertholdi veti peitteen ylemmäksi. Hänenhartiansa lysähtivät kokoon, kuin lyijypaino laskeutui hänen niskaansa.Sodan koura se kouristi.
Väärät profeetat olivat silloin luvanneet: kun ensi lumi peittäämaan, soittavat kellot rauhaa. Enemmän oli siitä retkestä tullutkuin vain lyhyt kulku läpi vihollisinaan, rohkea rynnistys, nopeavoitto. Lumi oli peittänyt maan ja sulanut, vihannuus oli puhjennut jakuihtunut — kevät, kesä, syksy oli kulunut — päivä päivältä, viikkoviikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja taas oli tullut talvi, kevät jakesä. Vain luonto oli muuttanut pukuaan, muuttumatonna oli yhä sota.Laajana, suurena, järkähtämättömänä; nyt sen kauheus jo melkein tuntuiasiaankuuluvalta. Veren lemua oli kaikkialla.
Rouvaa pöyristytti. Hänen hienot nenänpielensä värähtelivät. Avoimestaparvekkeen ovesta tulvi sisään lehmusten