Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Teuvo Pakkala
Otava, Helsinki, 1921.
Siihen aikaan olin »mustalaispojan korkuinen», pahanen naskali vain, jataisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani. Ikä aimo tuo! Eihänsurut eikä huolet säre silloin inehmonlapsen mieltä, ei köyhänkään. Kunhän levolle laskee saamatta illalliseksi niin jumalanjyvää ja aamullasitten herää vatsassaan kurraava nälkä, jonka tyydyttämiseksi ei tuohontuokioon ole tuumaa tulevaa, tuntuu tuo hieman tuimalta. Vaan annahankun pääsee poikaparveen, niin silloin viisi koko tuimuudesta! Sielläleikin ja temmellyksen vimmassa unehtuu leipäaate kerrassaan kaikkinekiusauksineen ja mieli on kuin miekkoisella.
Lieneekö vielä ollut eineenkään aika, mutta olisinpa syönyt oikeinhyvän sijalta, jahka vaan olisi ollut mitä syödä. Ruoanmurua en ollutsuuhuni pannut sitten eilen puolilta päivin ja aivan niukaltasilloinkin. Minun ikäiselläni, terveellä telmivällä pojanpoltolla onvielä ruokahalu sitä maata, että moni herkkusuinen herrasmies maksaisisiitä kauniin summan, jos ostamalla sen saada voisi, ja—jos olisiniinkuin sekin ehdoksi panna—tekisi pienen lahjoituksenvaivaiskassaankin. Nälkä oli minulla siis kova ja tuumailin mielessänijotakin tähän suuntaan: kunpa saisi kerrankin syödä kyllältään, tahikunpa olisi nyt edes pieni palanen leipää!
—Kalle, lähde ulos, siellä on muitakin poikia! kutsui minua muuantoverini. Kutsumuksensa teki hän ovenraosta, sillä hän oli niininnostuksissaan, ettei malttanut tulla oikein sisälle. Tule, tule, memenemme pallille!
Pallille! Ja vielä ensi kerta tänä kevännä. Ken ei olisi seurannutäänen kehotusta!
—Saat sinä mennä, vaan ainoastaan vähäksi aikaa, lupasi sisareni.
Minä olin valmis lähtemään. Portilla seisoikin suuri joukko iloa jainnostusta räyhäileviä poikia. Siihen sekaan kun pistäysi, niin eituntenut vatsankalvausta eikä nurkua hitustakaan mielessä. Hätä olihukassa!
Keväinen aurinko paistoi räykiästi ja sulaili kiivaasti niitä viimeisiärepaleita, mitkä enään olivat jälellä maan talvivaipasta. Muuanläheinen kenttä oli jo niin paljaana lumesta, että ojissa vaan röhöttiharvasyinen, karkea kinos ja itse kentällä pilkoitti siellä täällä jokupieni lumitäplä.
—Pojat! tuonne, kentälle!
Sinne kirmasi koko avojalkainen poikaliuta, jotta kintut vilisi.
—Ruvetaan tervasutille!
—Ei, ruvetaan suolalle!
—Mitä sitä tyhjää, pojat! Ruvetaan linnapallille!
—Joo, linnapallille, linnapallille!
Pantiin linnaa ja ruvettiin lyömään linnapallia. Lyötiin ja juostiin jahuudettiin.
—Hih, maailmassa, vaikkei olisi paitaakaan! kirkasi muuan juostessaansisälinnasta ulkolinnaan.
—Hih, kun on hippusa elää, kun on nuori ja terve! jatkoi toinenjälessä juosten.
—Santtu, Santtu! katso kinttusi! huudettiin kolmannelle pojalle, jokamyöskin juoksi sisälinnaan pallin vieriessä hänen kintereillään:
—Hätä ei ole tämän näköinen! vastasi Santtu perille päästyään.
—Eihän vaan, mutta olitpa menettää linnan.
—Mitä niistä olista, kun kesät heiniä kasvaa! oli Santun vastaus.
—Tolari! jopa lyöt »Pyhtisen vuorolla». Kalle lyö ensinnä: ja sittenminä, minun jälestäni on vasta sinun vuorosi. Lyö Kalle, että muutkinpääsevät lyömään.
Minä löin.
—No, niin se mies lyö!
—Pieni on tuo Kalle, vaan pip