E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09
Kirj.
Mukaillen suomennettu [Herman Niemi].
Tampereella,
J. F. Olan'in kustannuksella.
Tampereen kirjapainossa, 1882.
Eräänä lämpimänä kesäpäivänä vuonna 1808 nähtiin suomalaisen veneen,jossa varustusväkenä oli viisi porilaista sotilasta ja yhtä montakiireestä kantapäähän asti varustettua talonpoikaa, joutuisallavauhdilla ohjaavan kulkuansa suoraan Kurun kirkkoa kohden Näsijärvenvasemmalle rannalle.
Soutajain samoin kuin muidenkin miesten kasvoilla kuvautui selvä jainnokas halu saavuttaa matkan päämäärä, nimittäin toinen yhtä suurivene, joka vähän matkaa edelläpäin pakeni saaren ja luotojen välitse.Silloin tällöin lennätti suomalainen vene luodin pienestä kanuunastansapakenijain jälkeen, mutta aina seurasi ampujia kova onni; ei yksikäänluoti kohdannut tuota pakenevaa venäläistä venettä.
Joka kerralla kun luoti putosi veteen joko venäläisen veneen takanatahi sivulla, kuului suomalaisten huulilta äkäinen huuto:
"Se pääsee varmaankin pakoon meiltä".
Kun välivääpeli Spof, joka ohjasi venettä, oli kuullut tuotalausuttavan jo useita kertoja, sanoi hän:
"Hitto ollen, niinkö luulette, pojat?"
Sotilaat ja talonpojat katsoivat toisiinsa ja heidän silmäyksistäänsaattoi selvästi lukea toivon välähdyksen. Spof'in sanat nähtävästiloivat uutta rohkeutta heidän sydämiinsä. Hetkisen mietittyään jatkoihän:
"Vai niin, se voi kyllä tapahtua, että he pääsevät pakoon, mutta setapahtuu juuri teidän tähtenne."
Nyt kohotti vanha harmaapartainen sotilas päätänsä kärsimättömyydestäliikutettuna, loi ensin silmänsä Spof'iin ja sitten tuohon venäläiseenalukseen, joka juuri samassa katosi kahden saaren väliin, ja jupisiniin äänekkäästi, että sen kaikki kuulivat:
"Tämäpä olisi onnettomin päivä elämässäni, jos niin tapahtuisi. Heeivät suinkaan saata olla muita, kuin juuri niitä, jotka tois'päivänäpolttivat vanhan Vapun pirtin Paavolassa, kiduttivat kuoliaaksi hänenmiehensä sentähden, että hän kaatoi maahan venäläisen kapteinin, jaryöstivät kauniin Annin. Minä en ole nähnyt muita venäläisiä tälläpuolella järveä, en ainakaan kahdeksaan päivään, joten ne eivät voiolla muita kuin juuri niitä".
Kuin ukko mainitsi Annin ja hänen ryöväämisensä, hypähti yksitalonpojista, aivan nuori mies, kiivaasti ylös ja oli vähällä kadottaaaironsa hämmästyksissään. Hänen ahavoittuneet ja terveyttä ilmaisevatposkensa vaalenivat silminnähden ja kätensä alkoivat vavista.
"Venäläiset ryöstäneet Annin?" lausui hän puoliääneen itseksensä. "Sepäolisi onnettomuus, jos…"
"Vai niin, sepä oli tuhmasti, ett'en pitänyt suutani kiini", keskeyttivanha Stooli. "Olisinhan voinut uskoakin sen, että sinä, Pekka,hämmästyt tuosta uutisesta. Olettehan te jo kauan kulkeneet jalempisilmin tirkistelleet toinen toistanne, jonka kyllä olen sekäkuullut että nähnyt, mutta parempi kyllä on, että tietää saat, miten onasian laita, vaikka se ikävääkin on, kuin jos et mitään tietäisi.Nythän tiedät, että venäläisten kynsissä on tyttö, ja panenpa vetoamitä tahansa siitä, että tuossa edellämme pakenevassa veneessä on hän!"
Pekka ei vastannut ensin mitään Stoolin puheesen. Sen sijaan sylki hänpari kertaa kovettuneisin kämmeniinsä ja yhtä monta kertaa tempasi hänairollaan niin ankarasti, että vähällä oli ympäri pyör