E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström,1896.
— Olin saapunut englantilaisella Victoria-fregatilla Callaoon,joka on Perun tasavallan pääkaupungin Liman satama. Jo poikana olinkuullut Perun kullasta ja arvelin kohtalon johtaneen minut tännevuolemaan tuota jumaloitua metallia, joka aukaisee rautaisetkin ovetja nostaa omistajansa yli korkeimpien muurien ja vuorten. KysyinEnglannin konsulilta neuvoa, ja hän ilmoitti, että Perun valtio olitoistaiseksi takavarikoinut tärkeimmät ja parhaat kulta-alueet, jotenkullan vuolemisesta ei tällä kertaa tullut mitään. Sen sijaan konsulikehoitti minua kääntymään Liman-Oroyan rautatien rakennustöidenpäällikön puoleen. Menin siis Limaan ja sain mr. Malcolminkonttorista vapaalipun rakenteilla olevalle rataosalle.
Linnuntie ei olisi ollut pitkä, mutta de los Andes -harjannettaristeilevä rautatie oli sitä pitempi. Paikoitellen sai virstan verrankohti päämäärää edetäkseen kulkea kymmenen virstaa rautatietä, jokakapusi pitkin vuoren rinnettä loivasti nousten ja äkkinäisestikäännähdellen. Rotkojen yli johti riippusiltoja; pitkiä paalusiltojaoli rakennettu notkopaikkojen yli. Seutu tuntui synkältä jalohduttomalta. Melkein koko matka oli ylämäkeä. Vain paikoitellenoli alamäkeä, joka tuntui vielä niskaa taittavammalta. Vaara näyttiaina olevan tarjolla. Kone ja vaunujen jarrut saattoivat joutuaepäkuntoon, ja silloin oli juna vaarassa luisua kiskoilta, niinylä- kuin alamäessä. Rakennustyömaa ja sen esikunta sijaitsialatasangolla kahden de los Andes -harjanteen välissä, noinneljätuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella ja muutaman virstanpäässä Oroyasta. Kylän muodosti joukko lautahökkeleitä ja vanhoistapurjeista kokoonpantuja telttoja.
Seuraavana päivänä alkoi työni, — kova työ, ja viikon perästäsain ystävän, saksalaisen Fredrik Furstenowin, joka oli saapunutleiriin muutamia päiviä ennen minua. Meillä ei kummallakaanollut vakinaista asuntoa. Nukuimme muutamia öitä armosta toistenseikkailijain teltassa. Muutoin vietimme tavallisesti yömme paljaantaivaan alla, vanha purjekangaskappale peittonamme. Ruokamme saimmeeräästä "puulaakista", johon kuului kaksikymmentä miestä, "vetäjää".Päiväpalkka, aluksi amerikkalaisen dollarin arvoinen "sola",riitti juuri ruokarahaksi. Muutaman päivän kuluttua tutustuimmeskotlantilaiseen Mack Hendersoniin. Hän oli samana päivänä saapunutleiriin ja saanut vetäjän paikan; hän oli kuten mekin asunnoton.Koska me hänen mielestänsä ehkä olimme rehellisemmän näköisiä kuinmuut vetäjät, kääntyi hän heti puoleemme. Ehdotuksestamme hän sairuveta syömään "kahdenkymmenen puulaakissa"; annoimme hänen nukkuakanssamme saman purjeenretkaleen alla kuin mekin.
Eräänä päivänä saapui leiriin "the grand man", kuten häntänimitettiin, insinööri Malcolm. Aiottiin rakentaa silta erään rotkonyli. Ensin oli otettava selko siitä, olivatko rotkon seinät eheät.Mr. Malcolm itse ja kaksi nuorempaa insinööriä sekä me viisitoista"vetäjää" seisoimme rotkon laidalla.
— Yksi vetäjä laskeutuu tarkastamaan rotkon seiniä, käski toinennuoremmista insinööreistä.
— Piru sinne menköön! vastasivat miehet.
— Siis ei yksikään teistä ota mennäkseen rotkoon?! Saatte kaikkieron toimestanne, sanoi insinööri, joka oli antanut määräyksen.
— Olkaa vaiti, insinööri! Tahtoisitteko itse mennä tuonne? kysyi mr.
Malcolm.
— Se ei kuulu minun tehtäviini, en ole vetäjä, sanoi insinööri.
— Ei ketään voi pakottaa,