Kirj.
Aaro J. Vallinmäki
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1910.
Kummallinen tauti.
Hyvään alkuun.
Minun vihittyni.
Perintö.
Ratsastaja.
Apteekki.
Kummallinen tauti.
Me olimme kuin kaksoisveljekset, hän ja minä.
Äidit kertoilivat että meitä molempia oli samalla kertaanimensaanti-retkellä kuletettu ja että samasta kupista oli kumpasenkinpäähän vettä kaadettu.
Sen jälkeen oli heillä — nimittäin hänen äidillään ja minun äidilläni— ollut ikäänkuin jonkunlainen kilpailu siitä, että kumman poika —sillä poikia me molemmat olimme — että kumman poika kasvannassa voitonottaisi; mutta ei ollut kumpikaan voittanut. Toisinaan kun pojatolivat vaakaan pistetty, oli toinen painanut muutaman luodin enemmän,toisinaan taas saman verran vähemmän.
Emme me myöskään kumpanenkaan sattuneet kauneuden puolesta olemaanmitään enkeli-lapsia, — niinkuin kertomusten pienet lapset tavallisestiovat, — joten meistä ei siinäkään suhteessa syntynyt kellekään mitäänkinaa.
Me kasvoimme ja vahvistuimme; — en tietysti voi väittää että se nytniin erityisesti olisi tapahtunut hengessä, mutta ruumiillisesti tulimeistä koko lihavia pullikoita.
Meidän lapsuusvuosiltamme, tai toisin sanoen niiltä ajoilta kun meolimme "punasen vasikan" kokoisia ja ikäisiä, ei ole aivan erikoistakerrottavaa.
Siksipä sivuutammekin muutamia vuosia kertomuksessa ja tulemme siihenajanjaksoon jolloin me molemmat tulimme aikamiehiksi.
Kuten sanoin oli tähän saakka kaikki käynyt hyvin, mutta nyt tapahtuikäänne meidän onnessamme: ystäväni sairastui.
Se oli kevät-talvi kun hänessä ensikerran tuon salakavalan taudinoireet huomasin. Lie jo kauankin tauti ruumiissa piillyt, vaikkaterveelle mies näyttänyt oli. Koville nyt vaan otti ja kova olitaistelu. Joskus näytti siltä että järjen kanssa ei kaikki ollutniinkuin olla olisi pitänyt. — Tauti kiihtyi; se valtasi voimakkainetunteineen ystäväni koko olemuksen, jokaisen hiuskarvankin. —
Joskus tunsin minäkin ruumiissani omituisia nykäyksiä, aivan kuin tautiolisi jo minussakin alostellut.
Mutta ystäväni!
Miehuutensa parhaimmassa ijässä, elämänsä kukkeimpana aikana… Tunnenettä silmäni kyyneltyvät enkä tahdokaan liikutustani salata; silläminä pidin hänestä, minä rakastin häntä ja me olimme mitä parhaimmatystävät. Äkkiä tulimme me erilleen temmatuiksi ja muistoksi vaanjälelle jäi se aika, minkä olimme lapsina ja nuorukaisina yhdessäeläneet.
Vähitellen näytti enemmän ja enemmän järki hänestä katoavan. Javiimein… Selvästi muistan vielä sen päivän ja tunnen väristyksen kokoruumistani karsivan, kun sitä ajattelen. Me olimme kaikki ystävät jaomaiset, kokoontuneet hänen luokseen. Pappi oli myöskin kutsuttu; silläme olimme kaikki vakuutettuja siitä, että hän on mennyt mies, että hänon sillä tiellä jolta ei enää ehjin nahoin palata. — Paitse sitä, olihän myöskin itse halunnut pappia luokseen saada.
Me olimme kaikki hiljaa, liikkumattomina, häntä vaan katsoimme. — Jahän kokosi viimeisetkin voimansa, avasi suunsa ja… Herra varjele sitähetkeä!
Hikikarpalot putoilivat suurina alas hänen kasvoiltaan. Kaikkienläsnäolijain silmissä näin suurinta liikutusta ja osanottoa,myötätuntoa. — Meistä tuntui että hän ikäänkuin näki vierellään kokoelämänsä ristin ja kärsimyksen ja että hän käsillänsä tunsi senläsnäolon. — —
...