Produced by Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1915.
Ajatelkaa, että olette nuori, — te, joka vielä olette ja te, jokakerran olette ollut! Veri kuohuu suonissanne ja povi paisuu.
Olette nukkunut keväisen yön. Uni on ollut virkistävä ja jäntereissätuntuu uusi voima.
Kiepsahdatte vuoteeltanne viileässä ylishuoneessanne, senpuolipimennossa, juoksette ikkunan luo ja nykäisystänne pyörähtääkierrekaihdin ylös.
Ihastuksen huudahdus pääsee rinnastanne. Silmiänne häikäisee valomeri,joka leviää yli Jumalan avaran maailman.
Ikkunapuoliskot lentävät auki. Mikä hurmaava näky! Metsää, järveä,sinistä taivasta silmänsiintämättömiin! Ja pääskyset kirkuvat jakiitävät nuolina. Ja edessänne on tuomi täydessä kukassa, levittäenvoimakasta tuoksuaan.
Käsivarsianne mielihyvän tunteesta oikoen ajattelette: mitä teen minätänään?
Mitä teen minä tänään?!
Elämän taipaleelle lähtiessä, kun sielun silmät ovat auenneet, nouseeniiden eteen jokaiselle nuorelle pyrintöjen päämäärä.
Mikä on minun tehtäväni, — siinä kysymys.
Elämän vakavuus antaa vastauksen eri tavoin eri luonteille: —lujille, heikoille, vakaville, kevytmielisille, vieläpä eri tavoin eriaineellisessa ja yhteiskunnallisessa asemassa oleville. Toisille seantaa vastauksen heti ja varman, toisia se arveluttaa, jopa pelottaa.Toinen alkaa etsiä elämänsä tarkoitusta, toinen sen löytää, —perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, — toinen ei löydä koskaan jajoutuu epätoivoon, elää vain elääkseen, — jos jaksaa, — ja antautuuelämän virran vietäväksi. Toiselle on elämän tarkoitus oma itsensä,toiselle elämä toisten hyväksi, itsensä uhraaminen toisten hyväksi tahiyhteiseksi hyödyksi. Toinen näkee taipaleen päässä korkeat ihanteetja rientää niitä kohti: kuka ne saavuttaa, kuka näkee ne maahan,todellisuuden katkeraan maahan romahtavan; toinen elää arkipäiväistätyöelämää, päivästä päivään, on tyytyväinen ja ehkäpä saavuttaaenemmänkin, kuin edellinen j.n.e.
Mikä on minun tehtäväni, mikä minun elämäni tarkoitus, — kysyy kerranvarmaankin jokainen nuori.
Ihanteet ja todellisuus, oppitieto ja käytäntö, ne ovat kaksi eriasiaa, niinkuin romaani ja — elämä.
— Terttu, oletko siellä?
— Olen äiti.
— Mitä sinä teet?
— Katselen vain sanomalehteä.
— Entä Hilma? Missä hän on?
— Hän meni vähän ulos… asialle.
— Mille asialle?
— Minun asialleni… Tarvitsetko jotakin, äiti?
— En. Ihmettelin vain, että kaikki on niin hiljaa talossa.
Leskirouva Emmi Alanne puheli näin tyttärensä kanssa viereisestähuoneesta, jossa hän jo viikkokausia vaikean sydäntaudin takia olivuoteeseensa kytketty.
— Miksi puhelet taas turhaan, äiti? — vastasi Terttu äitinsäviimeisiin sanoihin, istuen yhä salissa pienen kirjoituspöytänsäääressä. — Tiedäthän, että hiljaisuus on välttämätön sinulle ja sinuntähtesi meille.
Terttu kuuli sitte äitinsä huoneesta vain hiljaisen huokauksen jasiihen heidän vuoropuheensa päättyi.
Tuskin kuuluva huokaus pääsi Tertunkin rinnasta. Vasen käsi otsalla,oikea oikeall